Sain hiillostussähköpostin opinnäytetyön ohjaajaltani. Julmat tosiasiat alkavat yksi kerrallaan kaatua kasvoilleni: kuinka paljon oikeasti joudunkaan vielä tekemään työtä saadakseni tutkintotodistuksen kouraan! Kahden vuoden työ vajaassa puolessatoista on oikeasti hirvittävän paljon pysyvähköstä toimintakyvyn alenemasta kärsivälle ailahtelijalle, jonka päässä vieläpä syntyy sähkömyrsky stressikäyrän kohotessa liian korkealle. Helppohan tuo koulu sisällöllisesti on, mutta työn määrä on silti valtava. Ainoa keino päästä eteenpäin on tarttua härkää sarvista ja olla luovuttamatta, vaikka hampaat kuluisivat kiristelystä pois ja ahdistuneet hartiat luutuisivat kiinni korviin.

Jokelan koulun tragedia on avautunut minulle pikkuhiljaa - ensi alkuun se ei juuri koskettanut, tuntui kuin se olisi uutisoinnista huolimatta tapahtunut kaukana Atlantin takana. Etäisen sosiaalipornovaiheen jälkeen seurasi tyrmistys ja viha surmaajaa kohtaan: kuollessaan hän pääsi liian vähällä. Sittemmin halveksunta on vaihtunut hiljaiseen ymmärrykseen. Teko ei ollut missään mielessä hyväksyttävä, mutta minun on helppo kuvitella, miltä pojasta saattoi tuntua ja miksi hän päätyi karmeaan tekoonsa. Olen kokenut samaa hätää ja toivottomuutta, samaa kaikennielevää yhteiskuntavihaa ja -katkeruutta. Olen jopa uskonut, että tuskani voi purkautua vain väkivaltaisessa murhassa.

Kenties tekijä oli intohimoisten luontoaktivisti-muusikkovanhempiensa näkymätön lapsi, jonka ainoa keino tehdä itsensä nähdyksi oli viedä äitinsä linkolalainen arvomaailma äärimmilleen, jopa niin että se vesitti itsensä. Aivan - enhän minä voi tietää, voin vain peilata omaa kipuani. Eilen katsomani Pekka-Ericin avunhuutovideo sai minut taas itkemään. Vaikka joku läheinen olisi nähnyt, olisiko kukaan välittänyt? Olisiko kukaan jälkiviisastelijoista oikeasti tehnyt mitään pojan hyväksi? 

En usko, että tekijä oli tunteeton psykopaatti. Painaessaan liipasinta hän on saattanut tuntea silmänräpäyksen vapautuneisuutta: nyt se tapahtuu, nyt viha on viimein vapaa. Voin kuitenkin kuvitella, että hänen viimeiset hetkensä WC:ssä, jonne hän kai vetäytyi itsensä tappamaan, ovat olleet täynnä kauhua, kenties häpeääkin. Hän on ymmärtänyt, että peruuttamaton on nyt tapahtunut, hän on astunut rajan yli eikä voi enää koskaan olla toisten silmissä ihminen - ehkei omissaankaan. Tällä hetkellä ajattelen, että hänen ainoa vaihtoehtonsa oli tappaa itsensä. Hän ei olisi voinut jatkaa elämäänsä tehtyään sen mitä teki.

Tänään on ensimmäinen lähiopiskelupäiväni. Opiskelen kaksi tuntia itsenäisesti ja kaksi opettajajohtoisesti. Olen hieman jännittynyt uudesta opiskelijaryhmästä, sillä tunnen siitä vain yhden henkilön. Toivottavasti löydän paikkani sosiaalisessa hierarkiassa, vaikka se sitten olisi nokkimisjärjestyksessä alimpana.