Olipa aika ketku päivä. Aamupäivällä krapulainen ja epätodellinen olo jatkui työpaikallakin. Kesti hetken, ennen kuin muistin miten tietokone käynnistetään, ja työn alla olevan tiedoston löytäminen vei kymmenen minuuttia, kun jäin ihmettelemään, mitä kansion nimet tarkoittivat (eivät ne oikeasti mitään tarkoita, sillä olen nimennyt ne työntekijöiden nimien mukaan). En muistanut Wordin enkä Publisherin perustoimintoja enkä ymmärtänyt työtoverini antamia ohjeita. Päässä löi kokonaisvaltaisesti tyhjää ja mietin, ilmoittautuisinko sairaaksi ja lähtisinkö kotiin. Ohjaajakin oli tänään poissa.

Ruokatauolla sotkin taas salaattipisteen lennättämällä kaalinpaloja ja kastiketta ympäriinsä. Onnistuin juodessani valuttamaan veden leukaa pitkin paidanrinnuksille. Salaatti jäi lopulta syömättä, sillä en saanut sitä haarukkaan. Töihin palatessani kompuroin portaissa. Lähetin hoitajalle märinäviestin, ja hän pyysi minut välittömästi luoksensa. Eihän hoitaja mitään mystiselle (kuvitellulle) päävialleni voi, mutta sai hän minua hieman rauhoiteltua. Olen joka tapauksessa menossa ensi viikolla neurologin pakeille - tuskin sitä ennen ehtii taivas niskaan pudota, vaikka aivoissa olisikin lahoamisprosessi käynnissä.

Iltapäivä sujui jo hieman paremmin. Vaikka työpanokseni jäi tänään pieneksi, koin aitoa iloa saadessani haastavamman taittotyön valmiiksi ja helpompaa alulle. Erityisen tyytyväinen olin siihen, että työni hyväksyttiin sellaisenaan eikä siihen tarvinnut tehdä muita muutoksia kuin yksi aivan pieni, jonka itse katsoin tarpeelliseksi. Kävin viemässä tietokoneeni ja valmiin työn toiseen työyksikköön ja sain heti myönteistä palautetta - en pelkästään taittotyöstä vaan töistäni ylipäänsä. En tiedä, teenkö oikeasti siistiä jälkeä vai onko ohjaaja vain niin kiltti. Lähdin joka tapauksessa mahdottoman aurinkoisella mielellä kotimatkalle, jonka kuljin jälleen kävellen.

Reilu tunti sitten kävin vielä toisella, lyhyemmällä lenkillä. Aikomukseni oli oikeastaan käydä vain ruokakaupassa, mutta tulin ostaneeksi niin paljon lihottavia herkkuja, että katsoin parhaaksi suorittaa parin kilometrin katumusharjoituksen. Naapurikaupunginosassa näin epäilyttävimmän auton koskaan: punainen pakettiauto mateli tyhjää katua miltei kävelyvauhtia ja vaikutti vielä hidastavan kohdallani. Levoton olo kaksinkertaistui, kun auto myöhemmin palasi samaa reittiä yhtä hitaasti. Se ei voinut olla hyvällä asialla - hetken aikaa pelkäsin todella, että joku olisi ampunut ikkunasta tai repinyt minut vaatteista pakun kyytiin. En ollut ainoa vainoharhainen, sillä myös edelläni kävelevä herra katsoi autoa harvinaisen pitkään. Tunsin oloni uhatuksi vielä kotipihallakin, vaikka punaista pakua ei enää ollut näköpiirissä.

Lähetin aamulla viestin ystävälleni, josta olen ollut huolissani. Hänen elämänsä on jo pitkään ollut ohuen säikeen varassa, ja minulla on ollut muutaman viime päivän ajan voimakkaita aavistuksia. Aivan kuin vain jotenkin Tietäisin. Ystävä ei ole vastannut aamuiseen viestiini.