Laitoinpa minäkin tähden ikkunaan, kun naapurit näkyvät tuunanneen omat ikkunansa parin viime päivän aikana. Yleisesti ottaen en lämpene joulunalusajan kilpavarustelumeiningille. Jouluvaloja kylläkin armastan: lämpimänkellervät, siniset ja vihreät valot ovat kauneimpia. Punainenkin, jos sen seurana ei ole muita värejä. Erään ökytalon pihassa on ollut monena talvena laventelinsiniset valot, jollaiset tahtoisin joskus omaan pihaani. Minulla vain ei taida tulla olemaan pihaa.

Olen ollut tänään pirteämpi. Varsinaisia oppitunteja ei itsenäisyyspäiväjuhlan vuoksi ollut, mutta tein aamulla yhden rästitentin. Enää toinen osio, sitten on ansaittu taas kaksi opintoviikkoa. Juhlassa oli mukavaa istuksia ja kuunnella musiikkiesityksiä. Niiden lomassa sympaattinen sotaveteraanipappa piti opiskelijoille puheen. Mikähän noissa juhlapuheissa muuten on, kun joka kerralla liikutun lähes kyyneliin puheen aiheesta riippumatta? Ehkä se on tietty dramaattisuus ja mahtipontisuus, jota yleensä toivon musiikiltakin. Kertosäkeen on saatava tukka pystyyn ja varpaat kikkaralle musiikin genrestä riippumatta. Onnistuneessa puheessakin tunnelmaa nostattavat tunne- tai huumoripitoiset välietapit johdattavat kohti hekumallista loppukliimaksia. Vertauskohta löytyy tiedätte kyllä mistä.

Itse en ole koskaan kirjoittanut puhetta. Lukiossakin luistin siitä muistaakseni paniikkihäiriöverukkeella - en halunnut joutua pitämään puhetta edes vain opettajan nähden. Todellinen syy tosin taisi olla se, että pelkäsin opettajalle paljastuvan, etten osannut kirjoittaa minulle määrätystä aiheesta. Minähän osaan kuvata vain sieluntilojani. Sain silti kurssista ysin tai kympin: "Tiedänhän minä, että osaat kirjoittaa", sanoi opettaja. En ole vieläkään vakuuttunut osaamisestani, vaikka molempien opettajieni kannustus johtikin minut toistaiseksi lyhyelle suomen kielen opiskelijan uralleni.

Juhlan jälkeen tapasin hoitajan. Hän tosin istui juhlassakin takanani, mikä tuntui tavallaan kivalta. Minun hoitsu. Olin iloinen päästessäni puhumaan, ja onnistuinkin käymään läpi koko elämän kirjon asumisesta, kämppiksistä ja muutoista lapsuuden musiikkiharrastusten kautta aina huoleen läheisimmästä luokkatoveristani. Ajan ollessa jo lopussa kerroin hoitajalle vielä sukulaislöydöstäni. Olen nyt päättänyt ottaa hirvasporoa sarvista ja uskaltaa ottaa yhteyden veljeeni, oli lopputulos mikä hyvänsä. Idealisoivia mielikuviani lukuun ottamatta minulla ei ole mitään menetettävää.

Toimintaterapia peruuntui huomiselta, mutta taidan silti itsekkäästi ja leväperäisesti mennä töihin vasta puoli yhdeksitoista. Itse asiassa hoitaja antoi minulle epävirallisen luvan lintsaamiseen, kunhan käytän ajan "omaehtoiseen toimintaterapiaan". Aloitinkin sen jo tänään maksamalla joulukuun vuokran ainoastaan yhden päivän myöhässä. Työmatkankin jaksoin kävellä. En peitellyt pirskahtelevaa iloani vastaantulijoilta.