Heräsin jo puoli viiden ja viiden välillä, vaikka meninkin myöhään nukkumaan. Nyt on sangen unelias olo, mikä onkin kai hyvä, sillä en jaksa pohtia, tunnenko itseni masentuneeksi vai en. Mielessäni on jo muutaman viikon ajan vallinnut kauhun tasapaino, sillä pelkään viime vuoden toisintoa: mustaa, hivuttavaa mielensyöpää, joka imi pois kaiken hengitysilmaa myöten. Kahtena peräkkäisenä iltana olen pohtinut kuolemaa, mutta jaksan vielä toivoa ajatusten hiipuvan. Ei nyt ole oikea aika sairastaa - nyt on aika saada yksi elämän ajanjakso pakettiin ja aloittaa toinen (tai oikeastaan palata siihen, joka aikoinaan jäi kesken).

Jäin eilisen merkintäni jälkeen pohdiskelemaan äitejä. Olen viimeinkin saanut oman äitini raateluhampaat etäämmälle, mikä tuntuu tavallaan vapauttavalta, olkoonkin että se vaati äidin suuttumisen. Olin huomautellut hänelle mahdollisimman varovaiseen ja korrektiin sävyyn, että hänen yhteydenpitonsa oli liian tiivistä ottaen huomioon ikäni. Koin vaikeuksia jaksaa oman pääni kanssa, enkä jaksanut kantaa hänen suuria murheitaan omieni lisäksi. Äiti ei kuitenkaan ottanut toiveitani huomioon, kunnes hän lopulta raivostui huomautteluuni ja julisti, ettemme jatkossa olisi yhteyksissä laisinkaan.

Aluksi tunsin pudonneeni tyhjän päälle, olinhan ollut kovin äitiin sidottu, mutta nyt tilanteen jatkuttua kuukauden verran alkaa oikeastaan tuntua hyvältä. Ensimmäistä kertaa minulla on tilaa hengittää ja tehdä omia valintojani. En juurikaan mieti äitiä. Uskoisin välirikon tekevän hyvää hänellekin, vaikka hän epäilemättä tarvitsisi ihmisen jolle uskoutua. Minä en jaksa enää sellainen olla.

Olen jatkanut yhteydenpitoa pieniin sisaruksiini ja käynyt heitä tapaamassa - vierailujen aikana äitikin on ollut minua kohtaan asiallinen. Pidän nykyasetelmasta enemmän kuin entisestä, jossa kaikki kilpistyi äidin erinomaisuuden ja uupumuksen sekä minun mitätöintini ympärille. En ollut se tyttö, jota äiti oli toivonut. Vaikka onnistuin koko lapsuuteni pitämään yllä illuusiota älykkyydestä ja luovuudesta, jotka olivat äidille tärkeitä asioita, olin alusta alkaen hirvittävän hankala lapsi, jolla oli ongelmia jokaisessa yhteisössä ja jokaisen auktoriteettihahmon kanssa. Todellinen diagnoosini lienee "krooninen sopeutumattomuus elämään".