Lahjat on nyt ostettu ja tavarat pakattu. Lähden äidin luo lomanviettoon, joten minua ei näy muutamaan päivään.

Rauhallista joulumieltä kaikille lukijoille!

Syksystä on nyt sitten virallisesti selvitty hengissä. Hommia on rästissä, mutta on moni työ edistynytkin. Suurimmilta osin voin olla tyytyväinen itseeni.

Työpäivä loppui jo yhdeltä. Olin tosin koko päivän henkisesti lomalla: viimeistelin vain yhden PowerPoint-esityksen, uusia töitä en jaksanut enää aloittaa. Eipä sitä oikeaa työaikaakaan ollut oikeastaan kuin reilu tunti, sillä aamukahvi juotiin pitkän kaavan mukaan ja miltei heti sen jälkeen oli puurojuhla, jonka jälkeen pälisin tunnin hoitajan luona.

Pahin toteutui: aivan kuten viime vuonna, hoitaja meni jälleen ihan vaikeaksi saatuaan korttini. Hän alkoi selitellä, miksei hänellä ollut korttia minulle - hyvä ettei itkemään puhjennut. Hänen on selvästikin vaikeaa vastaanottaa mitään. Päädyin lohduttelemaan häntä ja olemaan huolissaan hänen jaksamisestaan. Joinakin kertoina hänessä tulee esiin tuo pieni, hauras ja selvästikin haavoitettu puoli, ja vaikka se tekeekin hänestä silmissäni inhimillisen, jättää se samalla minut asiakkaana yksin. Ei minun kuuluisi hoitajaani hoitaa.

Huomaan herääväni eloon, kun saan puhua yliopistoon ja omaan alaani liittyvistä asioista. Sellainen hetki oli tänään kahviaikaan, kun pöytäämme istahti samaa alaa opiskellut työntekijä. Hänellä tosin taisi olla voittopuolisesti kielteinen kokemus pääaineeni opiskelusta, mutta kihersin silti innostuksesta niin, että pysyin hädin tuskin tuolillani. En varmaan olisi koskaan saanut tietää kyseisen ihmisen koulutustaustaa, ellei englanninopettajani olisi vihjannut minulle alkusyksystä, että meillä voisi olla yhteisiä puheenaiheita.

Töiden jälkeen kiertelin taas kaupungilla parisen tuntia. Ostin aivan liikaa kaikkea - lapsosten lahjojen lisäksi sorruin ostamaan itselleni kaksi kallista kirjaa. Aion paketoida niistä ainakin toisen. Illan olenkin paperoinut lahjoja, mutta tarvikkeet loppuivat kesken, joten projekti jatkunee huomenna. Aamupäivällä käyn kaupungilla kahvilla ystäväni kanssa, ja illalla lähdenkin jo neljäksi tai viideksi päiväksi äidin ja pienten luo joulunviettoon. Pikkusiskon kaulaliinan kanssa uhkaa iskeä paniikki - valmista siitä ei tule, ellen neulo läpi yön.

Taas oli yksi lukija lähtenyt. Olkaa nyt kilttejä ja pudottakaa minut kaikki kerralla. Toivoisin teidän myös lähtiessänne käyvän tämän viestin kommenttiosastolla kertomassa, mikä blogistani tekee huonon. Kirjoitanko kehnosti? Saako minusta tyhmän vaikutelman? Olenko puuduttavan tylsä?

Ajatus lopullisesta bloggaamisen ja muunkin nettikirjoittelun lopettamisesta alkaa saada vahvistusta. Jokainen päivä ja jokainen blogimerkintä tai palstaviesti johtaa entistä suurempaan varmuuteen siitä, että tekstini ovat rumia enkä minä ole kukaan - koskaan.

Kirjankirjoitushaaveestani olenkin luopunut jo aiemmin. Nettikirjoitteluni on ollut vain räkäinen jäänne halustani tulla huomatuksi. En ole onnistunut.

Askartelin hoitajalle kortin. Kuvanlaatu ei valitettavasti hivele silmää eikä kuvaajan itsetuntoa, mutta itse kortista kai tuli ihan kelvollinen, vaikkei se sataprosenttisen symmetrinen olekaan ja vaikka käytin valmista askartelukuviota. Kortin antaminen tuntuu tärkeältä, vaikka siinä onkin samalla jotakin ahdistavaa. Ehkä pelkään hoitajan reaktiota - tuntuisi hyvältä, jos hän vain kiittäisi neutraalisti ja siirtyisimme muihin asioihin. Kamalinta olisi, jos hän alkaisi taas pahoitella sitä, ettei hänellä ole mitään minulle. En minä mitään häneltä toivo - ainoastaan, että saisin hänet hyvälle mielelle.

(Ja kyllä. Kyllä siinä on mukana hitunen tai enemmänkin sitä, että yritän kortilla maksaa sitä uupumusta ja mielipahaa, jota hänelle olen vuoden aikana tuottanut. Jos saan hoitajan pidettyä tyytyväisenä, hän ei mene pois.)

Takana on pitkä päivä kaupungilla. Ennen toimintaterapiaa ehdin käydä vain pikaisesti roskaruokaa syömässä. Oli muuten ensimmäinen kerta tälle syksylle - ellen olisi kunnostautunut muiden herkkujen popsinnassa ja lihonut kymmentä kiloa, voisin kai olla itsestäni ylpeä.

Toimintaterapiassa juteltiin yleisesti arjessa jaksamisesta. Minä tosin tapani mukaan vein keskustelua ihan minne sattuu, mutta terppa onneksi potki sitä ajoittain takaisin oikeille raiteille. Sain seuraavan ajan tammikuun alkupuolelle. Lupasin toimittaa neuropsykologin lausunnon terpalle, jotta hänkin voi arvioida tilannettani. Toivottavasti se ei tarkoita sitä, että minut mahdollisen kognitiivisen häiriön perusteella potkitaan ulos mielenterveystoimistosta, koska olenkin "neurologinen tapaus" ja muiden heiniä.

Kahdesta puoli viiteen ostostelin tuli hännän alla. Luoja, miten paljon turhaa tavaraa maa kantaakin päällään. Löysin lopulta miltei kaiken etsimäni, mutta palaan vielä huomenna hakemaan pari pientä juttua. Ostanen myös suklaata itselleni joulun ajaksi, sillä äidillä on tapana säännöstellä tai vähintäänkin kyylätä jälkikasvun mässäilyjä ja huomautella vyötärömakkaroista. Omat suklaani pidän tietenkin piilossa vaatekaapissa.

Eniten toivoisin joulupukilta tuhannen palan palapeliä sekä Joulutarinaa, jota hypistelin tänään käsissäni kirjakaupassa. Taisin vain tänä vuonna jättää tämän joulupukille kirjoittamisen vähän viime tinkaan, joten ilman lahjojapa taidan jäädä, ellen niitä itse osta.

Harmittaa edelleen, että huominen työpäivä kestääkin kahteen. En uskalla livistää keskellä päivää hoitajan luo tunniksi, kun aamupäivällä on juhlakin, mutta käyn kai silti antamassa hänelle kortin jossakin välissä. Tai sitten jätän sen vain hänen postilaatikkoonsa ja lähetän viestin, etten ehdikään nähdä. Kortin antaminen kasvotusten hävettää, joten taidan tehdä niin, vaikka tuntuukin, että saan niskaani vähintäänkin taivaan, ellen voi tavata hoitajaa vielä kerran ennen lomaa.

Aloittelen vapaapäivää kotona. Ehtisin vain viideksitoista minuutiksi kouluun, joten päätin käyttää ajan hyödyllisemmin. Lähden vajaan tunnin kuluttua kaupungille jouluostoksille. Yhdeltä on toimintaterapeutti.

Olossa tuntuu taas notkahdus. Listailen mielessäni elämän epäkohtia ja stressaan olemattomia asioita, jotka eivät edes aivan vielä ole ajankohtaisia. Eilinen oli hankala päivä niin töissä kuin illalla kotonakin.

Seuraavat asiat mättävät:

• Koulussa on edelleen liikaa kursseja ja kotitenttejä rästissä.
• En ole saanut todistusta valinnaisista nettikursseistani. Ilmeisesti olen tehnyt rekisteröitymisprosessissa jotakin väärin ja monen viikon työ on valunut hukkaan.
• Jääkaapin putsausoperaatio jäi heti alkuunsa kesken.
• Kahden kuukauden laskut ovat maksamatta.
• Kämmin töissä eilen kaiken, minkä ihminen voi kämmiä. Sotkin jopa ohjaajan Tärkeät Paperit vereen, kun sain niitistä haavan sormeeni. Ohjaaja oli pahalla päällä minun takiani.
• Vihasin itseäni kehnon työsuoriutumisen vuoksi niin, että jätin kahvitauon väliin enkä ollut oikeutettu kakkuun myöhemminkään, kun sitä omassa työyksikössä tarjottiin.
• Elintasoni laskee huomattavasti palatessani yliopistoon ja joutuessani luopumaan nykyisestä asunnostani. Pahimmassa tapauksessa joudun soluasuntoon. Tämä on luultavasti viimeinen kerta elämässäni, kun tulen asumaan näin hienosti. Ison itkun paikka.
• Olen saanut kaikilta opettajilta kielteisen vastauksen kurssiuteluihini. Viimeinen jätti kokonaan vastaamatta.
• Koen, ettei minulla ole oikeutta varata aikaa YTHS:n psykiatrille, koska satutan sillä ystävääni.
• En pääse enää koskaan psykoterapiaan/-analyysiin. Uskon, että se olisi ainoa pelastukseni ja että vaikka ilman sitä kenties pystyisinkin opiskelemaan, jaksan olla olemassa enää korkeintaan muutaman vuoden.
• Lihasnykinä johtuu luultavasti lääkkeestä, sillä se vain lisääntyy päivä päivältä. Olen myös niin väsynyt, että nuokun iltapäivät ja illat tahdottomana. Ei puhettakaan, että pystyisin nostamaan lääkkeen täyteen annokseensa.
• Suurin osa joululahjoista on ostamatta, ja pari ostamaani alkaa tuntua niin naurettavilta, etten ehkä pysty antamaan niitä.
• Joulukortit jäivät tänäkin jouluna postittamatta.
• Pikkusiskon päiväkodissa on oksennustautia liikkeellä. Olen vakuuttunut siitä, että sisko saa sen jouluksi ja sairastun siihen itse viimeistään välipäivinä.
• Töitä onkin huomenna kahteen saakka, joten en ehdi enää tavata hoitajaa ennen hänen joululomaansa.
• Tulen kärsimään dramaattisista mielialanvaihteluista hamaan hautaan asti. Olen perkele mielisairas, en vain traumatisoitunut.

Unessa aloitin uuden terapian. Facebook-toverini kävi samalla terapeutilla ja vaikutti järkyttyneeltä. Hän seisoi mummolan pirtissä ja listasi minulle asioita, joista en saisi terapeutille puhua. Asioita oli kolme, mutta muistan niitä enää kaksi: koulu ja vapaa-aika. Istuin pirtin puulattialla risti-istunnassa ja kirjoitin kielletyt asiat päiväkirjaani, jotta muistaisin ne myöhemmin.

Toisessa muistamassani unipätkässä seikkailin varhaislapsuuteni kerrostalon kellarikerroksissa. Ihmettelin ääneen, miten muistikuvani voivatkin vastata niin hyvin totuutta, vaikka olin talossa asuessani ollut vain alle kahden vuoden ikäinen. Yhdessä kellaritilassa oli kerrosvuoteita, joilla makoili naapureita; huoneen nimi oli Yhteisöllisyys ja sen perällä oli puiset tikkaat korkealle parvelle, jonka kautta joutui taiteilemaan päästäkseen seuraavaan huoneeseen. Tarkoituksemme oli kulkea kellarikerrosten läpi viereiseen taloon (taloja erottaa todellisuudessakin yhdyskäytävä, ja muutimme talosta toiseen ollessani parivuotias).

Tänään ei tunnu yhtään hyvältä.