Hauras vapauteni riistettiin eilen. Äiti katkaisi puhelinhiljaisuuden. Tiesin, että joululahja-asiat olisi jossakin vaiheessa käytävä läpi ja että se todennäköisesti vaatisi puhelun, mutta soitto järkytti silti tasapainoani. Olin puhelimessa hiljainen ja toivoin, että lahjaostosten käsittely olisi riittänyt, mutta äiti kaipasikin kuuntelijaa, aivan kuten ennenkin. Hän tilitti väsymystään, huonoa työilmapiiriä sekä sitä, kuinka hän eronsa jälkeen on pudonnut yhteiskunnan ulkopuolelle. Tunsin syyllisyyttä ja tarjouduin maksamaan lapsille joulupukin, mutta äiti kieltäytyi. Jälkikäteen käsitin, ettei minulla olisi ollut siihen varaakaan. Puolituntisen puhelun loputtua tunsin taas itseni lopen uupuneeksi. En jaksanut hengittää.

Mikään ei ole muuttunut. Olen edelleen äidin liekanarussa. Vain kuolema on minut siitä vapauttava.

Tänään olenkin ollut masentunut ja itkuinen. Hyvä olo on tällä haavaa menetetty. Sain aamulla viimeisteltyä myyntityön jälkimmäisen nettikurssin, mutta sen jälkeen olen pystynyt vain keinuttelemaan itseäni ahdistuneena ja pyyhkimään kyyneliä paidanhihaan. Läheisen halpakaupan kassalla olin puhjeta parkumaan oikein kunnolla, kun takanani jonottanut turkkiin sonnustautunut "astetta parempi kansalainen" tökki napakasti ja ilmeisen tarkoituksellisesti ostoskärryllään minua jonossa eteenpäin. Olisin halunnut sanoa pari valikoimatonta sanaa, mutta olisin luultavasti vain änkyttänyt räkimisen lomassa ja tehnyt tiettäväksi, että tässä kulkee kulmakunnan vaikeimmin kehitysvammainen holhokki, jonka ei edes kuuluisi olla yksikseen kaupassa. Niinpä kalpin vähin äänin kotiin lohduttautumaan Marianne-pussin sisällöllä.

Eilen vielä iloitsin niistä muutoksista, joita olen itsessäni syksyn mittaan havainnut, mutta nyt tuntuu, että ne ovatkin olleet silkkaa kuvittelua. Ei minussa mikään ole muuttunut: olen edelleen aivan yhtä epävakaa, reaktioni ovat ylimitoitettuja ja tempoilen luonnevikani kourissa (kohtalotoverini ovat haavoitettuja ja persoonallisuushäiriöisiä, minä häiriintynyt, luonnevikainen tai oksettava rajatila). Minulla on synnynnäisesti paha ydinminä, eikä sellainen tosiasia valitettavasti muutu toiseksi, vaikka sitä kuinka toivoisin.

Tunsin jo välillä oloni niin vahvaksi ja aikuiseksi, että ehdin päättää haudata ajatuksen psykoanalyysista tai -terapiasta. Tänään olen kuitenkin vetistellyt sitäkin asiaa. Eihän se minua parantaisi - ei minua pelastane enää mikään - mutta se loisi väliaikaisen illuusion toivosta ja syvän muutoksen mahdollisuudesta. Ehkä mainitsenkin keväällä YTHS:n psykiatrille elämäni viimeisen kerran toiveesta saada intensiiviterapiaa, mutta maininta tulee olemaan lähinnä muodollinen, sillä tiedän paremmin kuin hyvin, etteivät toivomani hoitomuodot enää koskaan ole ulottuvillani.

Viikonlopun ansiot nettikurssin ohella: roskapussin vienti, pyykinpesu sekä eilinen puolentoista tunnin reipas kävelylenkki. Jälkimmäisestä sain palkkioksi kantapäärakon, joka tänään esti vetämästä talvikenkää jalkaan.