Voihan homehtunut ruisleivän käntty! Toimintaterapeutti ilmoitti tulevansa huomenna kotiini arvioimaan arkisista askareista selviytymistäni. Olen tuskaillut koko alkuillan sitä, siistisinkö paikkoja vai jättäisinkö kaaoksen valloilleen. Ehkä on hyvä jättää asunto luonnontilaan - terapeuttihan tulee käsittääkseni nimenomaan katsomaan, miten elän. Olen ravannut vastaanotoilla puoli elämääni ja oppinut hymyilemään, artikuloimaan selkeästi ja vaikuttamaan kaikin puolin reippaalta ja kykenevältä, mutta ennen tätä kertaa kukaan ei ole nähnyt, millaista elämää näiden neljän (tai oikeammin kuuden) seinän sisällä elän. Lienevätkö uskoneetkaan, kun olen kuvannut vaikeuksiani huolehtia kodista ja raha-asioista.

Sain kuin sainkin puheterapeutin kiinni iltapäivällä. Laitoin tekstiviestin ja kysyin, saisinko tulla käväisemään. Puheterppa oli konsultoinut asiantuntijaa kuuloyliherkkyydestäni, mutta ongelmaan ei liene mitään ihmeparannuskeinoa. Kuulonmuokkaushoito kuulemma kuormittaisi liikaa sähkövikaisia aivojani. Suositteli kokeilemaan silikonitulppaa vasemmassa korvassa, jos melu käy sietämättömäksi. Vasen aivopuolisko ja oikea korva ovat keskeisemmät kuuloaistin kautta tulevan tiedon prosessoinnissa, joten vasempaan korvaan tunkevan informaation poissulku voi helpottaa kuulemista. Epäilen tosin olevani vasenkorvainen enkä tiedä, miten se asioihin vaikuttaa.

Yläkerran naapurit harrastavat seksiä. (Mikä kai on täysin normaalia. Kenties minunkin pitäisi säännöllisin väliajoin kolisuttaa sänkyä ja ulista, ettei minua pidettäisi kummallisena.)

Työpäivästä selviydyin jotenkuten. Tekstinmuokkaustöitä riitti iltapäivällä, kun tein niitä sopivan verkkaiseen tahtiin (edelleenkin aika kaukana opiskelemastani alasta). Karkasin puheterapeutin luo puolta tuntia ennen työajan loppumista. Tapaamisen jälkeen kävelin viiden kilometrin matkan kotiin. Tunsin taas tuhoutuvan maailman painon harteillani. Mielessä alkoi muotoutua kalevalamittainen synkkä ja rujo runomaisema, mutta hukkasin sen ennen kotiovea.