Olen tuhma ja kirjoitan töistä. Periaatteessa olenkin vielä virallisesti ruokatauolla, mutta täällä tuntuu olevan tapana palata töiden kimppuun heti, kun ehditään takaisin työpisteeseen. Niin kai sen toki kuuluu mennäkin. Olen vain pahasti ahdistunut ja tuntuu, etten selviydy tätä päivää loppuun saakka, ellen saa purkaa ajatuksiani muutamalla rivillä.

Aamulla sovittiin työni jatkosta. Teen siis tästä lähtien töitä kahteen yksikköön vuoropäivinä: tähän alkuperäiseen maanantaina ja perjantaina ja siihen toiseen, yksinäisempään, keskiviikkoisin. Tiistait ja torstait vietän koulussa. Tilanne tuntuu repivän pääni hajalle, vaikka käsitänkin, ettei muuta mahdollisuutta ole kuin koettaa hyväksyä asia ja jaksaa. Tarvitsisin selkeät rutiinit ja viikko-ohjelman, mutta nyt minun onkin "muutettava" kannettavani kanssa joka päivä uuteen paikkaan ja tehtävä töitä eri ehdoilla eri ihmisille. Selkeästi hahmotettavasta struktuurista ei ole tietoakaan. Lisäksi pomppiminen luo ikävän tunteen siitä, ettei minua tahdota minnekään. Olen tuuliajolla.

Ohitin ruokalassa metrin etäisyydeltä ihmisen, joka oli minulle erityisen kiltti pari vuotta sitten mutta välttelee nykyisin katsettanikin. Tunsin itseni jälleen pieneksi ja näkymättömäksi ja pakenin hetkeksi käytävälle, ennen kuin uskalsin ottaa ruokaa ja mennä närppimään sitä tyhjään pöytään. Toivottomien ja häpeällisten äitikuvitelmieni olisi jo aika kuolla. Häpeän olemassaoloani.