Ilmeisesti kaikki eivät riemastuneet paluustani blogiskeneen, tai sitten ärsyttää Vuodatus tai se, ettei mikään muuttunut sen myötä. Kirjoitan yhä samaa merkityksetöntä ja elotonta paskaa kuin ennenkin. Voi, kun voisinkin sanoa, että vitut välitän siitä, moniko tätä lukee, mutta en voi. Pelkään pahoin, että KKS III on edeltäjiensä tavoin kuoleva huomionkipeydestä lonkeroiviin sielunkouristuksiini. Olen ollut ja tulen aina olemaankin näkymätön. En vain blogistaniassa vaan maailmassa.

Olen keskinkertainen jos sitäkään, luulen alati itsestäni liikoja ja odotan liikaa ympäristöltäni, joka ei ymmärrettävistä syistä voi käsittää häiriintynyttä mieltäni. En tee mitään muuttuakseni, en juurikaan välitä toisista ihmisistä, vaikka teeskentelenkin tiettyyn pisteeseen asti kilttiä saadakseni hyväksyntää, eikä minussa oikeastaan ole mitään sellaista, minkä vuoksi minusta ja ajatuksistani kannattaisi kiinnostua. Sama kulunut levy pyörii vuodesta toiseen - vain sillä pienellä erotuksella, että joka vuosi levy särähtelee enemmän ja neulan juuttuminen vaatii useampia tönäisyjä. Ennalta-arvattavasti levy poksahtaa aikanaan. 

Sellaista kai on olla rajatila: oksettava, manipuloiva ja mieluiten kaukaa kierrettävä rajatila. Jotkut meistä tuhoavat elämiä lähipiirissään, jotkut heittäytyvät psykopatian vetoon ja tappavat. Minussakin on potentiaali siihen kaikkeen. Alan jo olla kovin katkera kohtaamastani "pahasta", joka lienee vain oman sisäisen pahani projisointia. Ei minua satuteta, vaan minä valitsen kivun.

Tämä päivä on ollut eilistä jo hitusen helpompi, vaikka olenkin miettinyt itsemurhaa ja ihmisten arvomaailman kylmettymistä enemmän. En ole enää tyrskähdellyt itkuun asiaankuulumattomissa kohdissa - ainoastaan kerran sain kyyneleet silmiini lukiessani uutista Jokelan koululaisten vaikeasta paluusta opintielle, eikä se ehkä ole aivan asiaankuulumatonta. Tosin pohdin jälkikäteen, oliko kyse krokotiilinkyyneleistä, sillä narsistit eivät kai juurikaan tapaa toisten ahdingoille itkeskellä, ellei tiristetyistä kyynelhelmistään voi jotenkin hyötyä.

Olen elänyt elämääni väärin viimeiset kymmenen vuotta. Kenties kauemminkin, jopa lapsuudesta saakka. Tahtoisin höylätä ainakin viisi vuotta pois ja olla taas parikymppinen yliopisto-opintojaan aloitteleva, vielä vaikeuksistaan huolimatta toiveikas tyttönen. Kävisin ehkä psykoterapiassa, johon minulla ei todellisuudessa enää koskaan ole mahdollisuutta. Minulla olisi vielä mahdollisuus valita tieni ja seurata sitä, rakentaa verkostoja, uskoa idealistisesti ihmisten hyvyyteen ja omiin kykyihini (omaan hyvyyteeni en ole koskaan uskonut, sillä sitä ei ole). Kaikki tuo on menetettyä. Vaikka palannenkin yrittämään yliopisto-opiskelua vuosien tauon jälkeen, en tule enää koskaan olemaan parikymppinen enkä kuulumaan opiskelijayhteisöön. Yksin olen tietäni taittava, ellen siitä toistamiseen luovu.

Värjäsin hiukseni astetta tummemmiksi ja leikkasin nenään ulottuneesta otsatukastani puolet pois. Olen suunnitellut jo pari kuukautta varaavani ajan kampaajalle ja ryhtyväni tyylikkääksi, mutta näyttää uhkaavasti siltä, etten saa moista tämän vuoden puolella aikaiseksi.

Toivottavasti sinulla oli hyvä isänpäivä, isä. Mahdankohan tavata sinua enää koskaan?