En tiedä johtuuko vain väsymyksestä vai mistä, mutta olen jälleen kovin itkuinen. Tällä kertaa itku ei ainakaan vielä löydä tietään ulos asti, mutta se väijyy silmien takana ja tekee olosta tuskaisen hankalan. Hoitajien työtaistelun mahdollisesta peruuntumisesta lukeminen oli jo pukata minut kynnyksen yli, mutta ei aivan. En itse asiassa ollut lainkaan mielessäni varautunut siihen vaihtoehtoon, että joukkoirtisanoutuminen voitaisiin peruuttaa. Pessimistinä (realistina, huutaa kyyninen sivupersoonani) ajattelen toki, että hoitajien palkankorotus merkitsee sairaanhoidon käyttäjämaksujen kaksin- tai kolminkertaistamista. No, täytynee jaksaa odottaa iltaan saakka sovintoesityksen kohtaloa ja sen sisältöä.

Nukuin keveästi ja katkonaisesti, yhteensä korkeintaan viitisen tuntia. En tuntenut samanlaista levottomuutta kuin edellisenä yönä, mutta nukahtaminen oli kuitenkin vaikeaa. Paikatun puolen hampaistoa särki, tosin kai alaleuasta. Kipua on hankala paikantaa. Täytyy yrittää kestää, sillä seuraava hammaslääkäriaika on vasta joulukuun 12. päivänä. Silloin kyllä esitän toiveen, että keskitytään sen puolen reikiin.

Eilen vietin muutaman tunnin äidin ja pienten luona. Välit äidin kanssa tuntuivat kohtalaisen mutkattomilta - juttelimme arkisista asioista aivan kuten ennenkin. Autoin tapettiremontissa, join kahvit ja touhusin lasten kanssa. Iltapäivällä tallustelin kotiin - matka vei miltei puolitoista tuntia. Nautiskelin leudosta ulkoilmasta ja musiikista. Illalla opiskelin nettikurssia eteenpäin, mutta se jäi edelleenkin kesken.

Palaveeraamme tänään työharjoitteluni jatkosta. Ilmeisesti tulen työskentelemään puoliksi "oikeassa" harjoittelupaikassani ja puoliksi siinä, jossa olin viime viikolla. En tunne kovinkaan vahvaa motivaatiota koko harjoitteluun tällä hetkellä, mutta lupaan itselleni yrittää silti parhaani. Motivaatiopula on todennäköisesti masennusta, eikä minulla ole lupaa olla masentunut, sillä minun on pystyttävä säilyttämään vauhtini valmistuakseni tämänhetkisen suunnitelmani mukaisesti. On varmaankin ihan hyvä, ettei kukaan lähde mukaan säälittelyyni ja jaksamiseni ihmettelyyn, sillä todennäköisesti heittäytyisin myötätunnon varaan enkä enää liikauttaisi eväänikään. Jäätävä ankaruus työntää parhaiten eteenpäin, vaikka se jättääkin tyhjäksi.

Haluaisin käpertyä pieneksi keräksi sohvannurkkaan ja hautautua nenäliinavuoreen. Elämän ehto ja oikeutus on kuitenkin se, että menen, teen ja hymyilen - olen joku muu kuin sisäisessä kokemuksessani. Niin maailma toimii. Jos en toimi mukana, minua ei ole.