Löysin itsestäni eilen ensimmäistä kertaa tunteen, jonka kanssa elin koko viime talven ja kevään. Se on suorastaan yliluonnollisen voimakas kokemus lopullisuudesta, siitä että kaikki alkaa olla ohi eikä minkäänlaista toivoa enää ole. Maailma on tuhoutumassa, minä olen tuhoutumassa. En ole varma, tuhoutuuko maailma mukanani vai minä sen, vai onko yhteinen tuhomme kirjattu kansiin jo maailmaa luotaessa. Kävellessäni töistä kotiin tunsin hukkuvani toivottomuuteen - taivas riippui tummana niskassani, tie oli liukas ja Kaupunginojan uoma huusi mustalla kidallaan.

Kotona jaksoin kaikesta huolimatta paneutua markkinoinnin itseopiskeluun neljäksi tunniksi. Lopputulos ei todennäköisesti ollut aivan yhtä hyvä kuin viime viikolla, jolloin sain kotitentistä täydet pisteet, mutta ainakin se on nyt tehty. Viikon sisällä olen tienannut kaksi opintoviikkoa opiskelemalla itsenäisesti - ei paha, etenkään kun kolmanteenkin on matkaa enää varsin vähän. Kohta lähdenkin koululle työstämään kyseistä kurssia.

En voi käsittää, miten jaksan näin paljon surkeasta olostani huolimatta. Mietin jopa, kuvittelenko koko masennuksen, kun toimintakykyni on kuitenkin näin loistava. Tällaiseen puurtamiseen en useinkaan kykene edes ylikierroksilla käydessäni. "Olet ottanut tahdon käyttöösi", sanoisi hoitaja. Hänet tapaankin tänään koulutuntien jälkeen. En ole varma, onko tässä tahdosta kyse. Ehkä vain taistelen lopullista romahdusta vastaan ja koetan miellyttää lähipiirini aikuisia (opettajia) niillä ainoilla keinoilla, jotka ovat käytettävissäni. Minusta ei koskaan tule ihmistä, joka herättäisi lämmön ja myötätunnon tunteita ympäristössään, mutta voin aina yrittää olla reipas ja tunnollinen ja suoriutua asioista piirun verran paremmin kuin muut.