Olin eilisenkin allapäin. Uusi opiskelijaryhmä ei tunnu "omalta" - ryhmätyön tekeminen ahdisti ja vietin välitunnit kuljeskellen yksikseni koulun käytävillä. Muuten synkän päivän valopilkku oli se, että sain tiistaina aloittamani rästikurssin pakettiin. Tenttiin tuli lopulta neljä sivua tekstiä, ja ainakin sitä kirjoitellessani koin saavani siteeksi vähän asiaakin. Sovellustehtävät ovat kyllä aina hieman vastenmielisiä. Minulle kiitos teoriaa, ei käytäntöä. Valitettavasti opiskelen puljussa, jossa käytäntö on ymmärrettävistä syistä etusijalla. Vuoden kuluttua tilanne toivottavasti on jo muuttumassa, kun tungen toista jalkaani yliopiston ovenrakoon. Parina viime päivänä olen kyllä jälleen kyseenalaistanut emotionaaliset ja kognitiiviset edellytykseni selviytyä siellä. Tunnen itseni aivovammaiseksi.

Viime yön unessa seikkailin kirkossa, jossa oli meneillään kuoron harjoitukset. Olin siellä oikeastaan luvatta, ja kaksi kehitysvammaisista kuorolaisista pyysikin minua lähtemään. Halusin kuitenkin jäädä kuuntelemaan. Kuoronjohtaja tuli paikalle ja luuli minuakin kehitysvammaiseksi. Kuuntelin hänen lässytystään, mutten kehdannut oikaista, että oikeastaan olin älyltäni normaali. Unen myöhemmissä vaiheissa olin sairaalassa samanaikaisesti työharjoittelussa sekä syöpähoidettavana potilaana, ja kuoronjohtaja kävi sielläkin useita kertoja lässyttämässä.

Menen täksi päiväksi samaan työyksikköön kuin keskiviikkona: luvassa useita tunteja lamaannuttavaa yksinäisyyttä. Iltapäivällä saan onneksi lähteä jo puoli kahdelta, sillä tapaan opinnäytetyön ohjaajan ja hänen jälkeensä vielä hoitajan. Viikonloppu minun on pyhitettävä koulutöille. Jospa kerrankin oikeasti pystyisin siihen. Äidin luona olen luvannut käydä. Hän lähetti minulle eilen tekstiviestin - ensimmäinen yhteydenotto yli kuukauteen. Hiljaisuus on tuntunut hyvältä.