Taisi kouluunpaluu lisätä saman tien kierroksia. En saa millään aikaiseksi ryhtyä yöpuulle, vaikka joudun huomisaamuna lähtemään jo puoli kahdeksalta hammaslääkäriin. En varsinaisesti jännitä itse hammaslääkäriä, vaikka perinteisesti olenkin porapelkoinen - tällä kertaa minua jännittää eniten se, osaanko mennä hissillä oikeaan kerrokseen. Kaikesta sitä osaakin viikkokaupalla stressata. Olisin aivan mainiosti voinut soittaa firmaan ja tarkistaa, miksi puhelimessa aiemmin neuvottiin viidenteen kerrokseen, vaikka toisesta sisäänkäynnistä katsottuna vastaanotto on neljännessä kerroksessa. Olen luultavasti aamulla aivan paniikissa.

Eihän se ensimmäinen koulupäivä vastoinkäymisittä sujunut: myöhästyin bussista, jäin väärällä pysäkillä pois (reitillä, jota olen kulkenut satoja kertoja), itseopiskeluluokan tietokoneet eivät toimineet enkä ylipäätäni ensin tiennyt, mihin minun olisi pitänyt mennä. Loppujen lopuksi sain kuitenkin ensimmäisen itseopiskelukurssin ihan mukavasti alulle - saatan parhaassa tapauksessa saada sen pakettiin torstaina iltapäivällä.

Oikeilla oppitunneilla olin ahdistunut. Vieras ryhmä, vieras luokkahuone, uhkaavan ja arvaamattoman oloinen vierustoveri. Ahdistus oli vähällä kehkeytyä paniikiksi erään toisen koulutusryhmän näytöksessä, jota oli katsomassa satakunta ihmistä ja jossa joutui seisomaan pitkään paikallaan. Koetin nojailla pöytään, kun veri pakeni päästä ja huone alkoi keinua. Lopulta jouduin onneksi poistumaan paikalta aivan muusta syystä.

Kävin tapaamassa viimevuotista työharjoitteluohjaajaani, jonka ohjauksessa olen pitkästä aikaa huomisen ja perjantain. Tulevat tehtävät kuulostivat haastavilta - pahimmassa tapauksessa joudun soittelemaan erinäisiin paikkoihin ja selvittelemään asioita, mikä ei ole minulle helppoa. Työelämässä siihen joutuu toisaalta joka tapauksessa, joten turha pakoilu tässä vaiheessa ei auta mitään.

Hoitajan kanssa aika lensi. En ole enää viime aikoina muistanut keskusteluistamme paljonkaan jälkikäteen - milteipä ainoastaan sen, että käsittelemme tärkeitä asioita ja tuntuu hyvältä puhua. Tilanne on sinänsä ihanteellinen, että pidän hoitajastani mutten koe liian kipeää kiintymystä. Uskon, että minun on aikanaan helppo lopettaa käynnit ja että myös koen hyötyneeni niistä. Koen kehittyneeni paljon jo nyt, tukisuhteen jatkuttua pian kaksi vuotta. Hoitajalla ei tietääkseni ole terapeuttikoulutusta, mutta hänessä on aitoa lämpöä ja inhimillisyyttä, jota tapaa mielenterveysammattilaisissa enää harvoin. Taidan olla melko onnekas.

Kotimatkalla olin jälleen itkuinen. On vaikea ymmärtää, miksi olen juuri nyt, parin viime viikon aikana muuttunut kylmästä kivestä yltiöherkistelijäksi. Mitään erikoista ei omassa elämässäni ole tapahtunut. Tuusulan tapahtuma tietenkin kosketti (kaiketi siinä määrin kuin muitakin suomalaisia), mutta itkeskelyni alkoi jo sitä ennen. Liikutun olemattoman pienistä asioista - lumisade, kaunis musiikki tai positiivinen ajatus riittää - ja itken myös surusta, omastani ja muiden. Ääneen en ole vielä sortunut parkumaan, kunhan tyrskähtelen itsekseni. Raskaana en ole, mutta ehkä minulla sentään on jokin hormonihäiriö. Ei ole normaalia, että olen näin normaali.