Ei loisteliaimpia päiviä, ei. Aloitin aamun itkemällä vuoteessa pari tuntia, ennen kuin lopulta puoli kymmenen aikaan sain kammettua itseni niska-perseotteella aamiaispöytään. "Romahdatko sinä viikonloppuna", kysyi hoitaja eilen, ja minä suupielet korvissa vakuutin kehittyneeni niin paljon, että kestäisin kyllä tuoreimmat pettymykset. Tässä sitä ollaan. Itku on kestänyt koko päivän - vasta hetki sitten sain sen tyynnytettyä helvetillisellä herkkuarsenaalilla. Enää ei satu mieleen, nyt sattuu masuun.

Eilen oli työharjoittelun väliarviointi. Olin kuvitellut pärjänneeni paremmin kuin viime vuonna, jolloin sain arvosanaksi kiitettävän, ja arvioinkin kykytasoni tällä kertaa aivan liian ylös. Vaikutti siltä, kuin ohjaaja olisi ollut suorastaan tyrmistynyt itsearvioinnistani. Hänen ja toisen työntekijän arvioista löytyi nimittäin lähinnä kolmosia ja nelosia. Orastava itsetietoisuuteni koki kolhun, ja oikeastaan koko loppupäivä meni tasapainotilaa metsästäessä.

En voinut ajatuksissani syyttää ohjaajia epärehellisyydestä, epärealistisuudesta tai puolueellisuudesta, sillä heidän arvionsa olivat erilliset ja keskenään hyvin samansuuntaiset. Molemmissa arvioinneissa ongelmanratkaisutaitoni oli saanut niukimmin pisteitä - varsin arka kohta kaltaiselleni älykkyyttä itseisarvona pitävälle wannabe-akateemikkonarsistille. Onnistuin kuitenkin säilyttämään asiallisuuteni ja ystävällisyyteni koko loppupäivän ja iltapäivällä jopa hetkisen nauttimaan olostani kahvitilaisuudessa.

Pettynyt olen edelleen, ja pieni epäilyskin valtaa alaa. Kuinka olenkaan voinut nähdä itseni niin todellisuudesta poikkeavassa valossa? Mietin myös, ettei työyhteisössä taideta sittenkään pitää minusta. Työntekijät ovat kyllä kaikki - jo alansakin puolesta heidän on oltava - sosiaalisesti lahjakkaita ihmisiä, joten ei olisi mikään ihme, jos he onnistuisivatkin välittämään valheellisen kuvan sympatiasta. Epäilen tosin heidän alkavan olla sietokykynsä rajoilla: minut on ensi viikoksi siirretty työskentelemään kahteen muuhun yksikköön. Tavallaan toivoin sitä itse, sillä toinen vaihtoehto olisi ollut viettää koko viikko koulussa itseopiskelemassa, mutta muutos myös stressaa ja ahdistaa. Toista ensiviikkoisista ohjaajistani arastelin jo vuosi sitten, toisen kanssa olen vaihtanut korkeintaan pari sanaa. Olen peloissani.

Iltapäivällä työtuntien lomassa tapasin hoitajan ja puheterapeutin. Jälkimmäinen oli kirjoittanut minusta hienon, kaksisivuisen lähetteen neurologille. En jaksa olla kovinkaan optimistinen sen suhteen, että suostuisivat kiirehtimään vuotuista kontrolliaikaani, mutta onpa yritetty.

Tämänpäiväistä märyiitameininkiä katalysoi työ- ja koulustressin ohella lähisukulaiseni, joka katsoi asiakseen soittaa taas muistuttaakseen velanmaksusta. Olen hänelle ison summan velkaa - sellaisen, jota kuitataan minun tuloillani vähintään kaksikymmentä vuotta - ja velkakirjassa on määritelty, että maksan "pieniä eriä maksukykyni mukaan". Olen maksanut suuremman summan kahden tai kolmen kuukauden välein, koska olen kokenut sen helpommaksi, mutta nyt sukulainen vaatiikin sitä euromäärää joka kuukausi, mikä taas on minun kannaltani jokseenkin mahdotonta ja mielestäni myös sopimuksen vastaista. Aloin itkeä puhelimessa, ja kuinka ollakaan, sukulaiseni ei halunnut jatkaa puhelua, vannotti vain maksamaan satasen tämän päivän aikana.

Pari tuntia sitten olisi ollut kahvilassa nettipalstan tapaaminen, johon olin luvannut osallistua. Olin kuitenkin liian punasilmäinen lähteäkseni minnekään lähikauppaa lukuun ottamatta, enkä tullut edes ilmoittaneeksi kenellekään poisjääntiäni. Tosin luulen, etteivät ihmiset enää ihmettele ohareitani, ne kun ovat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. En tarvitse järin painavaa syytä paetakseni ryhmätilanteesta. Enkä taida olla kovin toivottua seuraakaan syrjäänvetäytymistaipumuksineni. Hymyilen kyllä muiden jutuille, mutta minun on liki mahdotonta päästä niihin osalliseksi. Usein en edes ymmärrä.

Koetin piristää itseäni vaihtamalla sivupohjan. Omaa silmääni tämä miellyttää enemmän kuin edellinen, joka oli kauniista maisemastaan huolimatta kömpelömpi. Aioin myös tänään värjätä hiukseni tummiksi, mutta päätinkin lykätä operaation huomiselle, sillä joutuisin silloin joka tapauksessa pesemään hiukseni.

Ai niin. Minustakin tuli viimein ystäväni suostuttelemana Facebook-cool. Nyt tosin haluaisin jo erota sieltä, sillä menin todistamaan idiotismini englanninkielisessä älykkyystestissä, josta sain reilut kolmekymmentä pistettä vähemmän kuin vastaavista suomenkielisistä. Kuulostaa naurettavalta, mutten tahdo esitellä sellaista tampiolukua profiilissani.