Tein pitkään pohdiskelemani päätöksen ja vaihdoin Bloggerin Vuodatukseen. Meneillään on kaoottinen raivon ja turhautumisen vaihe, ja blogipalvelun vaihtaminen luo hetkellisen muutosilluusion. Todellisuudessa olen yhtä häiriintynyt ja riivattu kuin ennenkin: hulluuden viitta on tatuoitu sieluuni tulimusteella. Siinä liekehdin ja huudan.

Tänään on tavallistakin synkempi päivä. En jaksanut väräyttää evääni (yhtäkään niistä) lähteäkseni kouluun lähiopetustunneille, joilla minun oli määrä pitää esitelmä. Lähipäivä esitelmineen olisi kai ollut ehdoton edellytys työharjoittelun läpäisemiselle. Olen harmissani, sillä harjoittelu on muuten sujunut sangen siedettävästi - uskalsin vielä hetki sitten jopa toivoa kiitettävää arvosanaa.

Näin käy poikkeuksetta: olen innoissani ja pärjään, kunnes kasaantuvat kirjalliset työt alkavat ahdistaa ja jättäydyn kokonaan sivuun opinnoistani. Kuvittelen kai, että jos minä pieni raukka tässä vähän lepäilen, joku kyllä silkasta myötätunnosta tekee tehtäväni ja elää elämäni puolestani. Tai vähintäänkin ottaa syliinsä, silittää poskeani ja kertoo, että olen pieni suloinen tyttö, jonka ei enää koskaan tarvitse huolehtia mistään tyhmistä aikuisten asioista.

Piehtaroin yöllä painajaisissa. Hirviösudet ajoivat minua takaa metsässä, ja kun lopulta niiden armoilta selviydyin, löysin itseni keskeltä valtavaa rakennustyömaata, jossa jouduin väistelemään nostureiden pudottelemia raskaita rautakontteja. Aamulla oli painostavan tuskainen ja huonovointinen olo ja toivoin, ettei minun olisi tarvinnut laisinkaan herätä. Omatuntoni - ai mikä? - ei kuitenkaan sallinut minun jäädä vuoteeseen, vaikka olin jo illalla tehnyt päätöksen kotiin jäämisestä. 

Koko syksyn ajan olen uskonut olevani matkalla parempaan ja kykeneväni yliopisto-opiskeluun reilun vuoden kuluttua, mutta nyt en olekaan asiasta enää niin varma. Itse asiassa mietin, onko minusta opiskelemaan laisinkaan, työnteosta nyt puhumattakaan. Stressinsietokykyni on nolla - olen kai juuri sellainen viimeiseen asti passattu nuori, joka ei ole oppinut yhteiskuntavastuutaan. Sentään ymmärrän kipuilla asiaa.

Jaksoin raahautua lähikauppaan noutamaan ahmittavaa. Itkunaiheita riitti sielläkin: ilmiselvän krapulainen alkoholistiäiti oli kuusi- tai seitsenvuotiaan herttaisen tyttärensä kanssa kalastamassa päivän juomasaalista. Superäiti riehui ja räyhäsi: "On se saatana kumma, ettet osaa yhtä purkkapussia valita" ja "Mene nyt jo pois siitä". Tytär väisteli hiljaa, ja minä pyyhin kyyneleitä kassalla.