Tämä vaihe syksyä tekee minut aina alakuloiseksi. On masentavaa, kun ulkona on pilkkopimeää sekä kouluun tai töihin lähtiessäni että sieltä palatessani. Minne katoavat päivät? Lumi toisi hitusen valoa, joten toivon sen satavan aiemmin kuin viime talvena - silloin saimme lumipeitteen vasta tammikuussa, jolloin muutenkin alkaa kirkastua. Tänä syksynä en onneksi vielä ole kokenut yhtä syvää epätoivon alhoa ja kiisselissä tarpomista, vaikka mieliala etenkin viikonloppuisin notkahteleekin.

Lupasin aloittaa tänään työpäiväni puolta tuntia tavallista aikaisemmin, sillä yksikössämme on viikkopalaveri. Muutakin ohjelmaa on jo tiedossa tälle päivälle, joten lähden töihin hyvillä mielin. Huominen vierähtää suurimmaksi osaksi seminaarissa, ja perjantaina onkin jo arviointipäiväni. Työharjoittelu toki jatkuu vielä toisessakin jaksossa, mutta väliarviointi jakaa sen mukavasti kahteen osaan. Ilokseni olen pärjännyt töissä mahdottoman hyvin, vaikka epävarmoja hetkiä ja päiviä tulee. Kai niitä on jokaisella työuraansa aloittelevalla.

Tapaan työpäivän jälkeen hoitajan. Olen ajoittain ollut turhautunut käynteihin, mutta viime aikoina olen kokenut hyötyväni niistä. Vuodenvaihteessa taitaakin tulla jo kaksi vuotta täyteen. Tapaan hoitajaa tällä hetkellä kahdesti viikossa, minkä lisäksi sain juuri eilen kutsun mielenterveystoimiston toimintaterapeutin arvioitavaksi. En tarkalleen tiedä, mitä tuleman pitää, mutta pelkään pahoin, että toimintaterapian tarkoitus on opettaa minut suoriutumaan paremmin kotitöistä, laskunmaksusta ja muista vastenmielisistä velvollisuuksista, jotka eivät minulle paljonkaan merkitse (vain oma sisäinen maailmani merkitsee, niin narsistista kuin se onkin). Vihaan sanaa suoriutua, ja vielä enemmän vihaan sitä, että jollekulle minä olen vain suoritukseni arvoinen. Koetan silti suhtautua myönteisesti tulevaan toimintaterapiajaksoon: en voi etukäteen tietää, hyödynkö siitä ja toimiiko vuorovaikutus terapeutin kanssa, mikä on tietenkin se tärkein juttu.

Tammikuu lähestyy huimaa vauhtia - miltei niin huimaa, että alkaa hirvittää. Aion tehdä henkilökohtaista historiaa ja ilmoittautua neljän poissaolovuoden jälkeen läsnäolevaksi yliopistoon. Tarkoitukseni olisi suorittaa kokeeksi pari mahdollisimman vähätöistä sivuainekurssia, jotta voisin rauhassa totutella ajatukseen opintoihin paluusta. Aion myös käydä terveydenhoitosäätiöllä ja ohjauspalveluissa keskustelemassa tilanteestani ja selvittämässä, millaista tukea minun olisi opintojeni aikana mahdollista saada. Vatsanpohjassani alkaa lennellä pieniä perhosia joka kerta, kun ajattelenkin sanaa "yliopisto". Suunnitelmat ovat jo niin lähellä toteutumistaan, mutta siirtymä tulee silti vaatimaan minulta vielä paljon töitä - mahdollisesti myös valvottuja öitä.