Huomaan todella, ettei yksin työskenteleminen sovi minulle. Ehkei toimistotyö ensinkään. Olin eilisen toisessa työyksikössä toisen ohjaajan alaisena, enkä oikeastaan puhunut kenenkään kanssa koko päivänä. Yritin väen vängällä keksiä ongelmanpoikasta, jonka varjolla olisin voinut käydä roikkumassa jonkun ovenpielessä, mutta ei - työ oli liian helppo siihen, että olisin tarvinnut kenenkään apua. Olin muutenkin jämähdystilassa koko päivän. Perfektionistina jäin hiomaan sitä yhtä ainoaa pientä tehtävää koko päiväksi. Voin vain toivoa, että huomenna saan itsestäni enemmän irti. Työpäivän jälkeen oloni oli musertavan väsynyt ja masentunut, ja toivoin vain pääseväni kotiin nukkumaan.

Hammaslääkäri oli puolessa tunnissa ohi, ja selvisin tälläkin kertaa ilman porausvihlontaa. Tärisin kyllä tuolissa koko operaation ajan. Aulassa odotellessani luulin joutuneeni kauhujen kartanoon, kun kuulin hoitohuoneesta nuoren tohtorini läksyttävän äänen: "Ei, sinun täytyy nyt ymmärtää, ettet voi enää tehdä niin... Teet tästä eteenpäin niin kuin minä sanon... Nyt kyllä itket ihan turhaan, tämä ei ole itkun asia." Kuvittelin lääkärin itkettävän hammashoitajaa - kesti hetken oivaltaa, että hän puhuikin puhelimessa lapselleen. Olin silti hieman levoton oman vuoroni koittaessa. Lääkäri oli kai ihan mukava, mutta ehkä turhankin ronski otteissaan. Toinen paikatuista hampaista on nimittäin heilunut eilisestä saakka.

Tämän päivän vietän taas koulussa. Eilisen tyssötyspäivän jälkeen tuntuu luksukselta päästä neljäksi tunniksi istumaan huoneeseen, joka on täynnä ihmisiä. En ole vielä päättänyt, olisinko tänään angstinen vai yltiösosiaalinen, mutta vielähän tässä ehtii sitä bussimatkalla miettiä.