Alavireinen mieliala saa harkitsemaan bloggauksen lopettamista. Askartelin kuitenkin tämän päivän tylsyydessä napin, jos joku haluaa lisätä sen sivullensa. Tiedoksi muuten, että noita on todella helppoa tehdä esimerkiksi ilmaisella GIMP 2 -kuvankäsittelyohjelmalla, jota itse käytin. Tässä siis nappula, voilá! (En tiedä, kuuluuko a:n päälle tuollaista hipsutinta, mutta se näyttää hienommalta niin.) Kehys ei näytä blogini kellervää taustaa vasten kummoiselta, mutta tummemmalla pohjalla valkoinen tulisi ehkä paremmin esiin.

Viikonloppu on kulunut samaan malliin kuin useat edeltäjänsä: olen ollut kovin ahdistunut ja tuskaisen itkuinen, enkä oikeastaan ole tehnyt mitään mainittavaa. Toissa iltana sain siivottua ruokapöydän lukualustaksi, mutta energia ei riittänytkään kirjan avaamiseen. Tarkoituksenani siis olisi lukea Narnian tarinat ja antaa tiiliskiviteos joululahjaksi pikkusisaruksille. En tosin ole varma, kiinnostaako se heitä ja onko äiti valmis sitä heille lukemaan. Toivottavasti on. Itse en ole sitä vielä koskaan lukenut, joten en tiedä, onko se liian jännittävä kahdeksan- ja viisivuotiaille, joista etenkin vanhempi on kovin herkkä poika.

Olen ajelehtinut realiteettien rajoilla. Pelkäsin reilun viikon ajan luokkatoverini kuolleen tai ainakin viruvan puolihengettömänä teho-osastolla. Tunne alkoi spontaanisti toissa perjantaina ollessani kotimatkalla töistä, ja se paisui tämänpäiväiseen paniikkitilaan saakka. Asiaa ei yhtään auttanut se, etten saanut ystävää kiinni puhelimella. Pari päivää olin jo varma, että ystävän äiti soittaisi hetkellä millä hyvänsä kertoakseen ystävän kuolemasta. Koetin miettiä valmiiksi, miten reagoisin puhelimessa oikein. Tänään sain onneksi ystävältä viimeinkin vastauksen - kaikki on hyvin, hän oli vain matkoilla. Kirottu olkoon mieleni, joka moisia kauhutarinoita kehittelee! Taustalla lienee paitsi ystäväni todellisuudessakin heikko terveydentila ja viimeaikainen sairaalareissu, myös toisen ystäväni poisnukkuminen. Tapahtuneesta tulee tänään kuluneeksi tasan vuosi.

Kävin perjantaina ostoksilla tätini ja äitini kanssa. Eiväthän he selviytyneet toisilleen kiukkuilematta edes ruokakaupassa vierailusta - minun päätäni särki, hävetti ja oli muutenkin olo, joka olisi vaatinut pimeän, hiljaisen huoneen ympärilleen. Äiti maksoi minulle viikonloppuostokset, joista osan tosin unohdin hänen autoonsa. Sain nyt kukkaistuoksuista yleispesuainettakin. Toivottavasti se motivoi siivoamaan. Tämä viikonloppu on mennyt enemmän tai vähemmän hukkaan irrationaalisen paniikin ja surun keskellä, jotka nyt kuitenkin onneksi osoittautuivat aiheettomiksi.

Oma terveydentila huolettaa edelleen. Olo on hutera, hetkittäin pyörryttää, ymmärrän sangen vähän ympärilläni tapahtuvasta (etenkin puheesta), oma puheeni ulostautuu vaivalloisesti ja olen mielestäni jotenkin tavallista toispuoleisempikin. Koetan toppuutella itseäni pitkällä ja lavealla luulotautihistoriallani: viime talvenakinhan podin joka ikinen ilta alkavaa vatsatautia. Todennäköisesti neurologi ei löydä minusta mitään vikaa ja kehottaa minua puhumaan oireista psykiatrille. Been there, done that.