Ollaan jo perjantaissa. Valmistaudun lähtemään neurologian poliklinikalle - ajattelin kävellä, kun aikaa on - ja jostakin syystä jännittää niin, että maha on kuralla. Kirjoittelin eilen lisää asioita paperille siltä varalta, etten saa puhuttua lääkärille. Tosin voi olla, että lykkään paperin hänelle käteen jo ovensuussa. Illalla kaikki asiat tuntuivat tärkeiltä, nyt naurettava paperi huutaa laukussa repimistään. Vaikea uskoa, että lääkäri ottaisi minua todesta, ja jos kaikesta huolimatta ottaa, olenko sittenkin johtanut häntä harhaan?

En saanut eilen hommia juurikaan eteenpäin koulussa. Jaksoin tehdä kotitentistä korkeintaan puolet. Viikonloppuna se on pakko saada valmiiksi. Lähiopetustunneilla sentään selviydyin esseetehtävästä, jonka opettaja antoi lähtiessään kokoukseen. Hoitajan kanssa oli aika nihkeää: puhe liukui kerta toisensa jälkeen ikäviin aiheisiin, ja tuntui kuin hoitaja ei lainkaan olisi ymmärtänyt minua. Hän korosti sitä, kuinka toinen osapuoli näkee vuorovaikutustilanteet eri tavalla, ja oli sitä mieltä, että minun tulisi puhua ahdistuksestani suoraan ihmiselle, johon se liittyy. En todellakaan aio vaivata opettajaa taaperoikäisen tunnelmillani!

Ruokalassa oli hieman outo ja epämukava tilanne. Koulutusohjelmaryhmäläiseni oli tulossa istumaan samaan pöytään kanssani, mutta hänen ystävänsä (entinen luokkatoverini, jonka kanssa olen mielestäni tullut tähän saakka ihan hyvin juttuun) sanoi hänelle jotakin, minkä jälkeen he istuutuivatkin toiseen pöytään. Tuskinpa tuossa mitään erikoista taustalla oli, mutta entisen koulukiusatun tunteet nousivat kyllä hetkeksi kipeinä pintaan. Jos tilanne toistuu, nostan takuulla perseeni tuolista ja menen kysymään suoraan, mistä on kyse.