Tänään on koulupäivä ja itsenäisyyspäivän juhla. Koetin kurkkia vaatekaappiani sillä silmällä, mutta eipä sieltä mitään juhlavaa irronnut, joten päädyin ihan vain farkkuihin ja neuletakkiin. Väsyttää koko ajatus juhlasta - ainoa hyvä puoli on se, että siellä saanee vain istua mitään ajattelematta.

Sain eilen viimeinkin jotakin aikaan töissä. Aamu meni kylläkin kopiokoneen kanssa tapellessa ja vinkuessa apua työtoveriparoilta, jotka varmastikin olettivat, että osaisin jo masiinaa käyttää kolmen kuukauden jälkeen. Sain kuitenkin aamuisen postiurakan valmiiksi ja iltapäivällä vielä taittotyön, jonka epäonnistumisesta olin ollut vakuuttunut. Illalla huomasin sähköpostista, että olin jo saanut kahdelta auktoriteetilta myönteistä palautetta. Taitto pitää silti vielä hyväksyttää keskiviikkona omassa yksikössä. Toivottavasti siihen ei enää tule isoja muutoksia.

Surukseni kuulin, etten saakaan huilata perjantaita, vaikka se on koulun puolella vapaa. Ryhmänohjaajani ilmoitti ykskantaan, että työssäoppijat ovat töissä koko viikon torstain pyhäpäivää lukuun ottamatta. Häpeän sitä, että ehdin jo orientoitua lomapäiviin. Tuntui muutenkin pahalta: tämänkertainen oli jälleen yksi osoitus siitä, että opettajat ovat valinneet suhtautua minuun nihkeästi. Ehkä heille on opetettu, että persoonallisuushäiriöiseen on syytä suhtautua niin, ettei moinen oksetus pääse kukkoilemaan. 

Viime perjantaina kerroin vastuuopettajalle masennuksestani ja vaikeuksistani jaksaa työpaikalla. Hänen myötätuntoinen tekstiviestivastauksensa oli "asia selvä". Jos uupumuksestaan olisi avautunut joku toinen, hän olisi soittanut perään huolissaan ja kysynyt, mikä hätänä. Saan kyllä vastuuopettajalta kehuja onnistuessani, mutta ihmisenä hän ei minusta pidä. Ajatus tuo kyyneleet silmiini, sillä edelleen hän on suosikkini kaikista koulumme opettajista. Arvostan hänen ammattitaitoaan ja oikeudenmukaisuuttaan. Inhostaan huolimatta hän yrittää oppitunneilla kohdella minua kuin muitakin opiskelijoita. Inhoa kokevalta se on paljon vaadittu. Tuntien ulkopuolella hän ei kai enää jaksa.

Hoitaja ilmoitti kesken päivän, että hänellä olisi ylimääräinen aika. Tartuin syöttiin ja kävin vastaanotolla työpäivän päätteeksi. Tapaamme tänäänkin. En tiedä, onko hoitaja huolissaan aidosti olostani vai ainoastaan siitä, että työharjoitteluni on vaarassa katketa, ellen löydä itsestäni voimavaroja. Jälleen hän kyllä kehui ja kannusti ja korosti sinnikkyyttäni, vaikka oikeastaan olisin kaivannut myötäkarvaan silittämistä ja sanoja "ei sinun tarvitse, tyttö pieni". Mutta sehän ei ole hänen tehtävänsä. Se ei ole kenenkään tehtävä. Minun tarvitsee paljonkin asioita, eikä kukaan voi sille mitään.

Eilisen hoitajatapaamisen jälkeen olo kuitenkin hieman tasaantui. Jaksoin kävellä rauhallisesti viiden kilometrin matkan kotiin - niin rauhallisesti, että olin kotiovella vasta hieman ennen kuutta. Päivät ovat nyt todella pitkiä. Loppuilta kului koomaillessa tietokoneen äärellä. Alamahaan sattui - ovulaatio? - ja päässä löi tyhjää. Sain lopulta raahauduttua vuoteeseen puoli yhdeltä. Uneenkaan en aivan heti vaipunut, sillä olin sisäisesti levoton.

Löytäisinpä itsestäni taas hitusen sitä aikuisuutta, joka minussa oli vielä muutama viikko sitten. Tällä hetkellä tunnen itseni jokeltavaksi taaperoksi aikuisten maailmassa. Minun edellytetään vaihtavan omat vaippani. On tämä niin väärin.