Niinhän siinä kävi, etteivät asiat menneet kuin olisin toivonut. Minussa on jokin iso vika - täytyy olla - joka vetää puoleensa tietynlaisia tapahtumia.

Lähetteeni ja sen mukaan kirjoittamani oireselvitys oli hukattu. Itse asiassa nuori lääkäri ei uskonut sen olleenkaan olemassa - "eivät puheterapeutit mitään lähetteitä kirjoita". Olin kirjoittanut lähetteen ja oirekatsauksen liitteeksi vielä Post it -lapun, jossa mainitsin, etten tahtoisi lääkäriaikaa, ellei lääkäri olisi etukäteen lukenut lähetettä ja sen liitteitä. Nyt kuitenkin olin tilanteessa, jossa lääkäri ei tiennyt minusta ja tilanteestani mitään ja tuntui kaikin puolin epäilevältä. Itketti, ja olisin halunnut painua saman tien ovesta ulos.

Enhän minä mitään olennaisia asioita tilanteestani vastaanottotilanteessa muistanut. Annoin kyllä lääkärille toisen, lyhyemmän kirjallisen selostuksen oireistani - siinä tosin ei ollut mitään kohtaustyypeistäni, kuten aiemmassa, vaan lähinnä kokemistani muistin, tarkkaavaisuuden ja motoriikan ongelmista. Arvoisa tohtori silmäili paperin nopeasti läpi, mutta totesi vain, että tilannetta voidaan jäädä seurailemaan. Eihän sitä olekaan seurailtu kuin vasta viisi vuotta...

No, neurologisessa statuksessa ei kummoisia tullut ilmi, mitä nyt tasapainoni petti kyykistyessäni. Lääkäri määräsi lääkitykseni päiväannoksen nostettavaksi kaksinkertaiseksi, vaikka olisin toivonut pienempää nostoa. Annosta laskettiin aikoinaan, koska nukuin päivät enkä pystynyt käymään koulua. Kieltämättä olin syvästi masentunutkin siihen aikaan. Sanoin nyt lääkärille pelkääväni, että kouluni - viimeinen mahdollisuuteni - kariutuisi lääkenoston vuoksi, mutta lääkäri mutisi vastaukseksi jotakin epämääräistä tyyliin "no, sille ei sitten voi mitään" tai "no, se pitää sitten vain hyväksyä". Aivosähkökäyrään hän ei minua määrännyt, vaikka tilanteeni on olennaisesti huonontunut. Neuropsykologin kartoitukseen sentään saan ajan joskus ensi vuoden puolella ja tälle samaiselle lääkärille soittoajan sen jälkeen. Jälkimmäisen jättäisin mielelläni väliin.

Tein kai tyhmästi, että aloitin lääkenoston jo tänään. Minun pitäisi nimittäin lähteä puolen tunnin kuluttua jouluostoksille, ja nyt olen melkoisessa pöhnässä, vaikka puolitinkin lääkkeen. Lihaksetkin tuntuvat kipeän väsyneiltä; olisi pakottava tarve päästä jatkamaan unia muutamaksi tunniksi. Helvetin perkele, että tähänkin piti suostua. Toinen vaihtoehto tosin olisi ollut vaihtaa kokonaan lääkettä, mikä tietenkin olisi sisältänyt vielä suuremman riskin tilanteen leviämisestä käsiin. Sivuoireet eivät sinänsä pelota, koska olen ennenkin syönyt tästä lääkkeestä suurempaa annosta, mutta lisääntyvä väsymys ärsyttää, etenkin kun tiedän, ettei se tule helpottamaan. On niin paljon asioita, joihin voimien pitäisi riittää! Itku vaanii taas silmien takana. Illalla ennen nukahtamistani ryvinkin tovin itsesäälissä ja vetistelin kuin pahainen kakara. Kukaan ei saatana ymmärrä!

Epäonnistuneesta lääkärikäynnistä huolimatta selviydyin eilisestä työpäivästä kunnialla. Sain taittotyön arviointia vaille valmiiksi, uudistin pari lomaketta ja valmistelin haastattelukysymyksiä. Itse haastattelukin sujui yllättävän hyvin, vaikka jännitin etukäteen niin että vapisin. Ääni ei tärissyt, kynä kulki paperilla eikä haastateltava ollutkaan niin pelottava kuin etukäteen ajattelin. Pahin onkin nyt takana, sillä muut haastateltavat ovat joko opiskelijoita tai muuten vain ennestään tuttuja. Seuraava koitos on edessä maanantaiaamuna. Oikeastaan haastatteleminen tuntui niin kivalta, että voisin tehdä sitä koko ajan. Ehkä tulevaisuudessa teenkin, jos päätän suuntautua viestintään yliopistossa. Tiedejournalistina olisi aika hiton kiinnostavaa työskennellä.

Hoitaja oli herttainen. Ehkä siksi, että vein hänelle suklaata. Olisin oikeastaan halunnut halata häntä. Saatan poistaa edellisen lauseen joskus, koska pelkään hänen löytävän tänne. Puhuimme ainakin aamuisesta lääkärivisiitistä, koulun harrastustoiminnasta sekä lähentelevistä miesopettajista, joita tosin ei nykyisessä koulussani ole. Lukiossa minulla oli nelikymppinen musiikinopettaja, joka pyyteli minua kahville koulutuntien jälkeen, ja ammoinen keilausopettajanikin ryhtyi halailemaan ja ehdottelemaan kahdenkeskisiä tapaamisia lupaavan neutraalin alun jälkeen. Tämän liki kuusikymppisen vanhemman sedän kädenkin löysin usein loppuvaiheessa hiplaamasta reittäni, myöhemmin keilauksen lopetettuani jopa virallisissa kokouksissa, joissa hän onnistui änkeämään viereeni. Toivonpa todella, että minulta olisi löytynyt kanttia pyytää kaikkien kuullen häntä ottamaan kätensä pois jalkovälistäni. Nykyisin ehkä jo pystyisin siihen.

Ystävä kyläili luonani koko illan. Meillä oli tarkoitus käydä kirkkokonsertissa, mutta ystäväni ei jaksanutkaan ja minä tapani mukaan myötäilin häntä. Oikeasti olisin ehkä halunnut mennä konserttiin, vaikka olinkin uuvuksissani.

En ole saanut yliopistolta vastauksia kurssiuteluihini. Epäilen, ettei niitä tulekaan. Kerran sain kieltävän vastauksen viestiini vasta vajaata vuotta myöhemmin.