Kahlaan tällä hetkellä niin syvissä vesissä, ettei kirjoittaminen tunnu helpolta. Päänsisäiset dialogit ovat todellisempia kuin tosielämä, enkä jaksaisi irrottautua niistä hetkeksikään. Aika on pysähtynyt. Viime viikosta lähtien olen kyyröttänyt pitkiä toveja sohvalla mieli tyhjänä - tietokoneilukaan ei enää suju. Ruokavalioni on koostunut pelkästä pitsasta. En välitä, vaikka lihoisin miljoona kiloa. Tai ehkä välitänkin, mutten jaksa tehdä asialle mitään. Mieli askaroi kuoleman parissa: itsemurhaa en suunnittele, mutta olen varma siitä, että hermostoni on tuhoutumassa. Minä kuolen. Se tuntuu väistämättömältä tosiasialta, joka minun on vain nieltävä.

Huomaan, että vastapäinen rivitaloasukki on laittanut jouluvalot pihakuuseen. Jouluvaloista tulee aina surumielinen olo - joulusta tulee. Teini-ikäisenä, jolloin jo olin vaikeasti masentunut, minulla oli joulunaikaan tapana kävellä iltapimeällä ulkona ja katsella ihmisten valoja ja lämpöä hohkaavia ikkunoita. Minulla ei ollut lämpöä: hytisin liian ohuessa takissani ja illan pimeydessä olin salaa ylpeä siitä, että kärsimykselläni lunastaisin pienen osan olemassaolon synnistäni anteeksi. Nykyisin pelkkä mainoskuva jouluvaloista saa aikaan saman luopumisen tunteen. Kaikilla muilla on jotakin, mitä vailla minä olen aina ollut. Kaikki muut tietävät jotakin, mitä minä en tiedä - jotakin sellaista, mikä tekee heistä ihmisiä. Minä olen tulitikkutyttö muurin katveessa: kun viimeinen tikkuni sammuu, lumi peittelee minut viimeiseen uneen.

Huomenna on työpäivä. Työpäivä? Mieleni tunnistaa sanan vain vaivoin. En voi enää jäädä kotiin - perjantainahan lopulta päädyin jäämään - sillä harteillani on hommia, joilla on jopa ihan oikea deadline. Kuolemanvakavasta asiasta siis kyse. Pelkään, että työt ovat liian haastavia, sillä sanat ovat kääntäneet minulle selkänsä enkä saa niistä otetta. Elävästä kuolleesta ei ole lauselinnan rakennusmieheksi.

Ostin eilen uuden seinäkellon. En ole koskaan tuntenut erityistä viehätystä Pariisia tai ylipäätään Ranskaa kohtaan (ranskankurssillakin viihdyin hulppeat kaksi tuntia), mutta kellossa komeileva Eiffeli oli silti niin kivan näköinen, että se piti ostaa (torni siis - yritin leikata sitä kellosta irti, mutta uhkasivat porttikiellolla, joten lopulta oli ostettava myös kello). Saa nähdä, montako kertaa ehdin nousta keskellä yötä repimään pariston irti, ennen kuin totun uuteen raksutukseen. Onneksi se sentään on matalaa ja rauhallista, toisin kuin herätyskelloni hermostunut tikitys. Taidankin päästää mokoman ansaitulle eläkkeelle.

Kokeilen ihan kettuillakseni liittää päiväkirjamerkintööni kuvan uudesta kellosta. Panethan merkille kellon lasista heijastuvan täyteenahdetun tiskipöydän.