Olen ollut kaksi päivää poissa koulusta. En silti tunne itseäni mitenkään erityisen epäonnistuneeksi, päin vastoin mieleni on lyhytkestoisia ahdistuspuuskia lukuun ottamatta oikein hyvä. Olen saanut laitettua pikkuisen joulua, ja eilen kävin räntäsateesta huolimatta lenkillä. Tänäänkin aion käydä illemmalla. Tekisi mieleni pyytää lukiokaveria mukaan, mutta silloin en voisi kuunnella musiikkia, jota tällä hetkellä sieluni kipeimmin janoaa. Hetkensä kaikella; tälläkin viikolla on vielä rutkasti aikaa tavata ihmisiä. Huomenna menen tietenkin kiltisti töihin, sillä joudun leikkimään journalistia.

Otin ison askeleen ja lähetin sähköpostia yliopistolle oman laitokseni opintoneuvojalle. Tuntuu, että tämän päivän voimavarakiintiö kului siihen; pitkän viestin kirjoitettuani tunsin itseni tyhjenneeksi ilmapalloksi (valitettavasti vartaloni keskivaiheilla hyllyvä pallo jäi pyöreäksi, ja mozzarellapitsa pullisti sitä entisestään). En saanut vastausta vielä tänään, mutta elättelen varovaista toivetta, että opintoneuvoja kirjoittaisi edes muutaman rivin tällä viikolla. Eniten pelkään, ettei hän rohkaisekaan minua palaamaan opintoihini vaan on samaa mieltä kuin nykyisessäkin opinahjossani tunnutaan olevan: vajaakuntoiset pikimmiten sattumanvaraisiin töihin. En tietenkään kertonut ongelmistani mitään, mainitsin vain että opintojeni keskeytymisen taustalla olivat terveydelliset syyt.

Taidan sittenkin vetää lenkkeilytamineet ylle jo nyt. On siellä jo tarpeeksi pimeää minun hämärähommiini. Mikään ei ole sen mukavampaa kuin kävellä pimeässä ämpärit korvissa. Musiikin soidessa en jaksa pelätä edes paikallisia päällekarkaajia.

Uutisissa ei ole ollut mitään siitä epäilyttävästä punaisesta pakusta. Ehkä se sentään etsi vain karannutta koiraa.