Tänään on jännittävin päivä pitkään aikaan. Reilun tunnin kuluttua hyppään bussiin ja huristelen yliopistolle! Ilmoittaudun opiskelijapalveluissa läsnäolevaksi, käyn kirjastossa ja alustavan sopimuksen mukaan äidin kanssa syömässä. Äiti lupasi maksaa lounaani - täytyy olla vähän vilpillinen ja maksattaa hänellä isompi summa, jottei hänelle vain selviä, että olen taas virallisesti yliopisto-opiskelija. Aion nimittäin pudottaa pommin sukulaisille vasta ensi syksynä, ja ilman muuta vain jos kaikki menee nappiin. Äitiä tietenkin voi olla hieman hankalaa vältellä yliopistolla, sillä hän on nykyisin fyysisesti entistäkin keskeisemmällä paikalla töissä.

Kirjaston velkasumma pelottaa eniten. Palautin pari vuotta sitten ison kasan kirjoja useamman kuukauden myöhässä, mikä voi tarkoittaa ja varmasti tarkoittaakin monen sadan euron sakkoja. Kirjasto on luultavasti yrittänyt velkoa summaa vanhasta osoitteestani, jos sillä nyt laskujen lähettäminen on tapana. Koen oloni niin epävarmaksi ja pieneksi jo nyt, etten tiedä, miten kestän kuulla totuuden. Pahimmillaan se voi tarkoittaa sitä, etten pysty palaamaan opintoihin, sillä kovin suuriin sakkoihin minulla ei yksinkertaisesti ole varaa. Opinnäytetyökin saattaa jäädä tekemättä. Pelkään ihan todella.

Eiliseen työpäivään mahtui hyvää ja pahaa, kuten päiviin yleensäkin. Haastattelin aamulla opiskelijan - se meni hyvin, yllättävänkin hyvin. Mietin jälkikäteen, että saattaisin ehkä sittenkin tulla nuorten kanssa juttuun. Pitäisiköhän pyrkiä aikanaan aineenopettajan pedagogisiin opintoihin ja valita sittenkin opettajan ura? (No ei varmasti, senkin saatanan sekopää, nauraa piru sisälläni ivallisesti.)

Joulun kanssa alkaa tulla kiire. Olen ostanut vasta yhden lahjan, ja kortit jäävät kaiketi kokonaan postittamatta. Pikkusiskon kaulaliinallakin on pituutta vasta 43 senttiä. Stressi hyökyy päälle aaltoina.