Lahjat on nyt ostettu ja tavarat pakattu. Lähden äidin luo lomanviettoon, joten minua ei näy muutamaan päivään.

Rauhallista joulumieltä kaikille lukijoille!

Syksystä on nyt sitten virallisesti selvitty hengissä. Hommia on rästissä, mutta on moni työ edistynytkin. Suurimmilta osin voin olla tyytyväinen itseeni.

Työpäivä loppui jo yhdeltä. Olin tosin koko päivän henkisesti lomalla: viimeistelin vain yhden PowerPoint-esityksen, uusia töitä en jaksanut enää aloittaa. Eipä sitä oikeaa työaikaakaan ollut oikeastaan kuin reilu tunti, sillä aamukahvi juotiin pitkän kaavan mukaan ja miltei heti sen jälkeen oli puurojuhla, jonka jälkeen pälisin tunnin hoitajan luona.

Pahin toteutui: aivan kuten viime vuonna, hoitaja meni jälleen ihan vaikeaksi saatuaan korttini. Hän alkoi selitellä, miksei hänellä ollut korttia minulle - hyvä ettei itkemään puhjennut. Hänen on selvästikin vaikeaa vastaanottaa mitään. Päädyin lohduttelemaan häntä ja olemaan huolissaan hänen jaksamisestaan. Joinakin kertoina hänessä tulee esiin tuo pieni, hauras ja selvästikin haavoitettu puoli, ja vaikka se tekeekin hänestä silmissäni inhimillisen, jättää se samalla minut asiakkaana yksin. Ei minun kuuluisi hoitajaani hoitaa.

Huomaan herääväni eloon, kun saan puhua yliopistoon ja omaan alaani liittyvistä asioista. Sellainen hetki oli tänään kahviaikaan, kun pöytäämme istahti samaa alaa opiskellut työntekijä. Hänellä tosin taisi olla voittopuolisesti kielteinen kokemus pääaineeni opiskelusta, mutta kihersin silti innostuksesta niin, että pysyin hädin tuskin tuolillani. En varmaan olisi koskaan saanut tietää kyseisen ihmisen koulutustaustaa, ellei englanninopettajani olisi vihjannut minulle alkusyksystä, että meillä voisi olla yhteisiä puheenaiheita.

Töiden jälkeen kiertelin taas kaupungilla parisen tuntia. Ostin aivan liikaa kaikkea - lapsosten lahjojen lisäksi sorruin ostamaan itselleni kaksi kallista kirjaa. Aion paketoida niistä ainakin toisen. Illan olenkin paperoinut lahjoja, mutta tarvikkeet loppuivat kesken, joten projekti jatkunee huomenna. Aamupäivällä käyn kaupungilla kahvilla ystäväni kanssa, ja illalla lähdenkin jo neljäksi tai viideksi päiväksi äidin ja pienten luo joulunviettoon. Pikkusiskon kaulaliinan kanssa uhkaa iskeä paniikki - valmista siitä ei tule, ellen neulo läpi yön.

Taas oli yksi lukija lähtenyt. Olkaa nyt kilttejä ja pudottakaa minut kaikki kerralla. Toivoisin teidän myös lähtiessänne käyvän tämän viestin kommenttiosastolla kertomassa, mikä blogistani tekee huonon. Kirjoitanko kehnosti? Saako minusta tyhmän vaikutelman? Olenko puuduttavan tylsä?

Ajatus lopullisesta bloggaamisen ja muunkin nettikirjoittelun lopettamisesta alkaa saada vahvistusta. Jokainen päivä ja jokainen blogimerkintä tai palstaviesti johtaa entistä suurempaan varmuuteen siitä, että tekstini ovat rumia enkä minä ole kukaan - koskaan.

Kirjankirjoitushaaveestani olenkin luopunut jo aiemmin. Nettikirjoitteluni on ollut vain räkäinen jäänne halustani tulla huomatuksi. En ole onnistunut.

Askartelin hoitajalle kortin. Kuvanlaatu ei valitettavasti hivele silmää eikä kuvaajan itsetuntoa, mutta itse kortista kai tuli ihan kelvollinen, vaikkei se sataprosenttisen symmetrinen olekaan ja vaikka käytin valmista askartelukuviota. Kortin antaminen tuntuu tärkeältä, vaikka siinä onkin samalla jotakin ahdistavaa. Ehkä pelkään hoitajan reaktiota - tuntuisi hyvältä, jos hän vain kiittäisi neutraalisti ja siirtyisimme muihin asioihin. Kamalinta olisi, jos hän alkaisi taas pahoitella sitä, ettei hänellä ole mitään minulle. En minä mitään häneltä toivo - ainoastaan, että saisin hänet hyvälle mielelle.

(Ja kyllä. Kyllä siinä on mukana hitunen tai enemmänkin sitä, että yritän kortilla maksaa sitä uupumusta ja mielipahaa, jota hänelle olen vuoden aikana tuottanut. Jos saan hoitajan pidettyä tyytyväisenä, hän ei mene pois.)

Takana on pitkä päivä kaupungilla. Ennen toimintaterapiaa ehdin käydä vain pikaisesti roskaruokaa syömässä. Oli muuten ensimmäinen kerta tälle syksylle - ellen olisi kunnostautunut muiden herkkujen popsinnassa ja lihonut kymmentä kiloa, voisin kai olla itsestäni ylpeä.

Toimintaterapiassa juteltiin yleisesti arjessa jaksamisesta. Minä tosin tapani mukaan vein keskustelua ihan minne sattuu, mutta terppa onneksi potki sitä ajoittain takaisin oikeille raiteille. Sain seuraavan ajan tammikuun alkupuolelle. Lupasin toimittaa neuropsykologin lausunnon terpalle, jotta hänkin voi arvioida tilannettani. Toivottavasti se ei tarkoita sitä, että minut mahdollisen kognitiivisen häiriön perusteella potkitaan ulos mielenterveystoimistosta, koska olenkin "neurologinen tapaus" ja muiden heiniä.

Kahdesta puoli viiteen ostostelin tuli hännän alla. Luoja, miten paljon turhaa tavaraa maa kantaakin päällään. Löysin lopulta miltei kaiken etsimäni, mutta palaan vielä huomenna hakemaan pari pientä juttua. Ostanen myös suklaata itselleni joulun ajaksi, sillä äidillä on tapana säännöstellä tai vähintäänkin kyylätä jälkikasvun mässäilyjä ja huomautella vyötärömakkaroista. Omat suklaani pidän tietenkin piilossa vaatekaapissa.

Eniten toivoisin joulupukilta tuhannen palan palapeliä sekä Joulutarinaa, jota hypistelin tänään käsissäni kirjakaupassa. Taisin vain tänä vuonna jättää tämän joulupukille kirjoittamisen vähän viime tinkaan, joten ilman lahjojapa taidan jäädä, ellen niitä itse osta.

Harmittaa edelleen, että huominen työpäivä kestääkin kahteen. En uskalla livistää keskellä päivää hoitajan luo tunniksi, kun aamupäivällä on juhlakin, mutta käyn kai silti antamassa hänelle kortin jossakin välissä. Tai sitten jätän sen vain hänen postilaatikkoonsa ja lähetän viestin, etten ehdikään nähdä. Kortin antaminen kasvotusten hävettää, joten taidan tehdä niin, vaikka tuntuukin, että saan niskaani vähintäänkin taivaan, ellen voi tavata hoitajaa vielä kerran ennen lomaa.

Aloittelen vapaapäivää kotona. Ehtisin vain viideksitoista minuutiksi kouluun, joten päätin käyttää ajan hyödyllisemmin. Lähden vajaan tunnin kuluttua kaupungille jouluostoksille. Yhdeltä on toimintaterapeutti.

Olossa tuntuu taas notkahdus. Listailen mielessäni elämän epäkohtia ja stressaan olemattomia asioita, jotka eivät edes aivan vielä ole ajankohtaisia. Eilinen oli hankala päivä niin töissä kuin illalla kotonakin.

Seuraavat asiat mättävät:

• Koulussa on edelleen liikaa kursseja ja kotitenttejä rästissä.
• En ole saanut todistusta valinnaisista nettikursseistani. Ilmeisesti olen tehnyt rekisteröitymisprosessissa jotakin väärin ja monen viikon työ on valunut hukkaan.
• Jääkaapin putsausoperaatio jäi heti alkuunsa kesken.
• Kahden kuukauden laskut ovat maksamatta.
• Kämmin töissä eilen kaiken, minkä ihminen voi kämmiä. Sotkin jopa ohjaajan Tärkeät Paperit vereen, kun sain niitistä haavan sormeeni. Ohjaaja oli pahalla päällä minun takiani.
• Vihasin itseäni kehnon työsuoriutumisen vuoksi niin, että jätin kahvitauon väliin enkä ollut oikeutettu kakkuun myöhemminkään, kun sitä omassa työyksikössä tarjottiin.
• Elintasoni laskee huomattavasti palatessani yliopistoon ja joutuessani luopumaan nykyisestä asunnostani. Pahimmassa tapauksessa joudun soluasuntoon. Tämä on luultavasti viimeinen kerta elämässäni, kun tulen asumaan näin hienosti. Ison itkun paikka.
• Olen saanut kaikilta opettajilta kielteisen vastauksen kurssiuteluihini. Viimeinen jätti kokonaan vastaamatta.
• Koen, ettei minulla ole oikeutta varata aikaa YTHS:n psykiatrille, koska satutan sillä ystävääni.
• En pääse enää koskaan psykoterapiaan/-analyysiin. Uskon, että se olisi ainoa pelastukseni ja että vaikka ilman sitä kenties pystyisinkin opiskelemaan, jaksan olla olemassa enää korkeintaan muutaman vuoden.
• Lihasnykinä johtuu luultavasti lääkkeestä, sillä se vain lisääntyy päivä päivältä. Olen myös niin väsynyt, että nuokun iltapäivät ja illat tahdottomana. Ei puhettakaan, että pystyisin nostamaan lääkkeen täyteen annokseensa.
• Suurin osa joululahjoista on ostamatta, ja pari ostamaani alkaa tuntua niin naurettavilta, etten ehkä pysty antamaan niitä.
• Joulukortit jäivät tänäkin jouluna postittamatta.
• Pikkusiskon päiväkodissa on oksennustautia liikkeellä. Olen vakuuttunut siitä, että sisko saa sen jouluksi ja sairastun siihen itse viimeistään välipäivinä.
• Töitä onkin huomenna kahteen saakka, joten en ehdi enää tavata hoitajaa ennen hänen joululomaansa.
• Tulen kärsimään dramaattisista mielialanvaihteluista hamaan hautaan asti. Olen perkele mielisairas, en vain traumatisoitunut.

Unessa aloitin uuden terapian. Facebook-toverini kävi samalla terapeutilla ja vaikutti järkyttyneeltä. Hän seisoi mummolan pirtissä ja listasi minulle asioita, joista en saisi terapeutille puhua. Asioita oli kolme, mutta muistan niitä enää kaksi: koulu ja vapaa-aika. Istuin pirtin puulattialla risti-istunnassa ja kirjoitin kielletyt asiat päiväkirjaani, jotta muistaisin ne myöhemmin.

Toisessa muistamassani unipätkässä seikkailin varhaislapsuuteni kerrostalon kellarikerroksissa. Ihmettelin ääneen, miten muistikuvani voivatkin vastata niin hyvin totuutta, vaikka olin talossa asuessani ollut vain alle kahden vuoden ikäinen. Yhdessä kellaritilassa oli kerrosvuoteita, joilla makoili naapureita; huoneen nimi oli Yhteisöllisyys ja sen perällä oli puiset tikkaat korkealle parvelle, jonka kautta joutui taiteilemaan päästäkseen seuraavaan huoneeseen. Tarkoituksemme oli kulkea kellarikerrosten läpi viereiseen taloon (taloja erottaa todellisuudessakin yhdyskäytävä, ja muutimme talosta toiseen ollessani parivuotias).

Tänään ei tunnu yhtään hyvältä.

Aamupalaksi kappale tämän hetken suosikkilaulajaltani Johanna Kurkelalta.

Eilinen tuntui tosiaan merkittävältä päivältä, vaikken vielä saanutkaan ilmoittautumisprosessia päätökseensä. Itkeskelin bussissa matkalla yliopistolle - olenhan minä siellä viime vuosina välillä käynytkin, mutta tällä kertaa tarkoitus oli eri ja edellisestä kerrasta aikaa jo ainakin puolitoista vuotta. Ruma rakennuskompleksi näytti silmissäni unelmaisen ihanalta. Kaikki sujui odotusteni vastaisesti hyvin ja joutuisasti: en ollutkaan kirjastolle velkaa, löysin helposti kirjoja opinnäytetyötäni varten ja sain opiskelijapalveluista laskun ylioppilaskunnan jäsenmaksua varten. Sain todella piilotella virnistystäni, kun kävimme äidin kanssa salaattilounaalla.

Ehdin vielä mainiosti koululle oppitunneille. Siellä onnistuin ahdistumaan, kun ilmeisen psykoottinen nuorimies yritti tehdä itseään tykö. Miksi vedän puoleeni juuri niitä ihmisiä, jotka herättävät minussa pelkoa? Hoitajan luona piipahdettuani palloilin reilun tunnin verran jouluostoksilla. Sain viimeinkin ostetuksi pari lahjaa, vaikken ollutkaan niihin aivan tyytyväinen.

Kotiin selviydyttyäni olin lopen uupunut ja päänsärkyinen. Koetin pitää itseni hereillä tanssimalla (lue: päättömästi hetkuttelemalla) ja kuuntelemalla musiikkia. Kouluasioihin en pystynyt paneutumaan hetkeksikään; odotin vain hetkeä, jolloin saisin painaa pääni tyynyyn.

Tänään on viimeinen kokonainen työpäivä ennen joululomaa. Huomenna ostostelen lisää aamupäivällä ja käyn toimintaterapeutin pakeilla. Perjantaina on enää pari tuntia töitä, minkä jälkeen puurojuhla ja viimeinen joulua edeltävä hoitajatapaaminen. Tuntuupa hyvältä, että syksy on takana ja olen selviytynyt siitä jopa ihan kunnialla.

Bussiaikataulujen ja opiskelijapalveluiden aukioloaikojen vuoksi lähtö hieman lykkääntyi. Lähden kymmenen minuutin kuluttua. Sähköpostiin sataa ikäviä vastauksia opettajilta: sitä ja sitä kurssia ei voi suorittaa etänä eikä sitä ja sitä kurssia järjestetä keväällä laisinkaan. Alkaa jo pikkuhiljaa sisu kaulaantua. Sain kuitenkin onneksi ajan uraohjaajalle helmikuun alkupäiville. Päätös jostakin sivuaineesta on tehtävä jo ennen sitä, jos aion keväällä kursseja suorittaa, mutta helpottavaa silti saada jokin kontakti siihen puljuun.

Ahdistus on melkoinen. Olenko sittenkään tekemässä oikeaa valintaa? Vaikka se olisikin oikea minun kannaltani, onko se oikein yliopistoa kohtaan? En ole tuottava ja tehokas opiskelija, enkä välttämättä koskaan valmistu, vaikka kuinka ponnistelisin.

Eilen muuten tuli aika neuropsykologillekin. Se on jo tammikuun 7. päivänä. Nopeaa toimintaa sairaanhoitajalta, ei voi muuta kuin nostaa hattua. Onneksi jokin asia aina välillä onnistuukin. En osaa enää olla niin vihainen neuropolille, vaikka lääkäriajasta jäikin voittopuolisesti paha maku suuhun.

Tänään on jännittävin päivä pitkään aikaan. Reilun tunnin kuluttua hyppään bussiin ja huristelen yliopistolle! Ilmoittaudun opiskelijapalveluissa läsnäolevaksi, käyn kirjastossa ja alustavan sopimuksen mukaan äidin kanssa syömässä. Äiti lupasi maksaa lounaani - täytyy olla vähän vilpillinen ja maksattaa hänellä isompi summa, jottei hänelle vain selviä, että olen taas virallisesti yliopisto-opiskelija. Aion nimittäin pudottaa pommin sukulaisille vasta ensi syksynä, ja ilman muuta vain jos kaikki menee nappiin. Äitiä tietenkin voi olla hieman hankalaa vältellä yliopistolla, sillä hän on nykyisin fyysisesti entistäkin keskeisemmällä paikalla töissä.

Kirjaston velkasumma pelottaa eniten. Palautin pari vuotta sitten ison kasan kirjoja useamman kuukauden myöhässä, mikä voi tarkoittaa ja varmasti tarkoittaakin monen sadan euron sakkoja. Kirjasto on luultavasti yrittänyt velkoa summaa vanhasta osoitteestani, jos sillä nyt laskujen lähettäminen on tapana. Koen oloni niin epävarmaksi ja pieneksi jo nyt, etten tiedä, miten kestän kuulla totuuden. Pahimmillaan se voi tarkoittaa sitä, etten pysty palaamaan opintoihin, sillä kovin suuriin sakkoihin minulla ei yksinkertaisesti ole varaa. Opinnäytetyökin saattaa jäädä tekemättä. Pelkään ihan todella.

Eiliseen työpäivään mahtui hyvää ja pahaa, kuten päiviin yleensäkin. Haastattelin aamulla opiskelijan - se meni hyvin, yllättävänkin hyvin. Mietin jälkikäteen, että saattaisin ehkä sittenkin tulla nuorten kanssa juttuun. Pitäisiköhän pyrkiä aikanaan aineenopettajan pedagogisiin opintoihin ja valita sittenkin opettajan ura? (No ei varmasti, senkin saatanan sekopää, nauraa piru sisälläni ivallisesti.)

Joulun kanssa alkaa tulla kiire. Olen ostanut vasta yhden lahjan, ja kortit jäävät kaiketi kokonaan postittamatta. Pikkusiskon kaulaliinallakin on pituutta vasta 43 senttiä. Stressi hyökyy päälle aaltoina.

Kaksi lukijaa esitti haisevan vastalauseensa edellisen merkinnän jälkeen pudottamalla minut plökilistaltaan. Ilmeisesti sivistynyt ruokakulttuurini oli liian kova pala niellä. Lukijani ovat muutenkin vähenneet tasaisesti siitä saakka kun jatkoin kirjoittamista. Blogini taitaa kuulua niihin harvoihin, joilla on eniten lukijoita silloin, kun se ei päivity.

Tänä aamuna on jotenkin aivan erityisen paha olla. Saattaa tietenkin johtua siitä, etten ehtinyt nukkua kovinkaan monta tuntia - masentunut hörhöystäväni soitti myöhään, ja juttelimme puolisentoista tuntia. Unetkin olivat ahdistavia, vaikken nyt kykene tavoittamaan niiden yksityiskohtia heräämishetken tuhoutumistunnelmaa lukuun ottamatta. Mahassa tuntuu levottomalta.

Haastattelen tänään opiskelijaa. Uskoisin sen olevan ihan piece of cake, jos nyt vain minulle valittu opiskelija on sanavalmis tapaus. Pitää muistaa mainita hänelle, että minäkin olen vain opiskelija, jottei hän ota liikaa paineita. Aloittelen tänään varmaan jo itse jutunkin kirjoittamista, vaikka saan osan haastatteluista vasta tammikuun puolella. Olen hieman ajatellut, että voisin palata töihin heti tammikuun alussa, sillä otaksun ylimääräisen lomaviikon olevan vain hallaksi mielialalleni. Saisin sitä paitsi kuitattua osan sairauspäivistäni. Jos en palaa töihin, käytän sen vajaan viikon opinnäytetyöhön ja yliopistoon orientoitumiseen.

Puolitettuja lääkelisiä on nyt enää huomiseksi ja ylihuomiseksi. Mietin, nostaisinko lääkkeen jo täyteen annokseensa. Saatan kyllä olla melko koomassa jouluna. Jos jotakin myönteistä on sanottava, lihasnykinää ja säpsähdyksiä ei ole ollut enää kahteen yöhön. Päivisin niitä kylläkin on.

Aloitin eilen kaulaliinan kutomisen pikkusiskolle joulupakettiin. Muita lahjoja en olekaan hänelle vielä keksinyt, mutta hän kuulemma saa paljon paketteja muilta sukulaisilta. Kudon kaulaliinan vaaleanpuna-lila-keltakirjavasta hapsulangasta, jota sisko ihaili kovasti, kun viime keväänä kudoin siitä liinaa itselleni. Olen purkanut oman tekeleeni, sillä langan väristä johtuen sille tuskin olisi ollut käyttöä, ja käytän langat pikkusiskon tarpeisiin. Olen ajatellut tehdä hänelle myöhemmin piponkin, jos saan äidiltä mitat ja löydän jostakin ohjeen. Pipo tietenkin tarvitsee kangasvuoren sisäänsä, jotta se olisi lämmin eikä vain hupaisa.

Jossakin päin blogosfääriä törmäsin taannoin meemiin, jossa ihmiset kuvasivat jääkaappinsa sisällön. Pohdin jo silloin meemiin osallistumista, mutta se tuntui liian nololta ja paljastavalta. Minä nimittäin häpeän jääkaappiani, ja kohta näette miksi. Suosittelen, että perheen pienimmät sekä helposti pahoinvoivat siirtyvät kauemmas tietokoneen ruudulta.

Tilanne on ollut jokseenkin näin paha jo ainakin vuoden ajan. Tämän postauksen tarkoitus onkin saada motivoitua itseni siivoamaan jääkaappi ennen joulua. Kuvien oton jälkeen aloitinkin urakan, mutta haisutavaraa on niin paljon, että homma vaatii monen monituisen roskapussin raahaamisen alas. Kuvaan jääkaapin uudestaan sitten aikanaan, kun se taas muistuttaa jääkaappia eikä tunkiota.

Ylimmän hyllyn valmisruokapakkaukset sain jo ongittua roskikseen. Ne olivat yltä päältä vihreässä ryysteessä; metallirasiasta sen huomaakin. Kurkunpätkä oli tuore, mutta laitoin sen roskiin, koska se oli ollut kosketuksissa sen jonkin märäntyneen vihreän kanssa. Avaamaton lauantaimakkarapakkaus, mehutiiviste, hylamaito ja etummainen ketsuppipurkki saavat jäädä ylähyllylle; kaikki muu on pilaantunutta. Oikean reunan mansikkakeiton viimeinen käyttöpäivä on ollut 29.12.2006. Hylly notkuu mehu-, maito- ja kiisselitölkkien painosta.

Keskihyllyllä takaosan tavarat eivät erotu kunnolla, mutta siellä on enimmäkseen pilaantuneita pakastemarjoja rasioissaan sekä muutama valmisruokapakkaus. Jogurtit ovat lokakuisia, ja kerma on ostettu huhtikuussa. Avoin sienipurkki on ollut nykyisellä paikallaan ainakin vuoden. Vasemman reunan fetajuusto on, yllättävää kyllä, vain viikon vanhaa, ja suklaavanukkaatkin ovat aivan tuoreita. Oikeanpuoleisen vanukkaan takana on piilossa syyskuista kinkkua.

Alahyllyn säilykesienet ja -ananakset on ostettu viime keväänä. Laitoin niitä muistaakseni kotikutoiseen pitsaan. Kattilassa on kasviskeittoa, jota yritin turhaan saada alas elokuussa epäonnisen masennuslääkekokeiluni aikana. Leivänpäällysteet sekä vanukas ovat vielä syömäkelpoisia. Limsapullo on jääkaappini kunnioitettava seniori: se on ostettu kesäkuussa 2006.

Ovihyllyt eivät näytä aivan yhtä järkyttäviltä. Suurin osa tavaroista tosin on sen verran pieniä, että ne piiloutuvat hyllyn reunojen taa. Ylähyllyn vanhemmat kananmunat heitin pois - ne olivat kuitenkin ihan joulukuulta, en siis ole elänyt munanpuutteessa. Pienessä purkissa majailevat kapriksetkin ovat peräti eilinen ostos; eivät ne kuitenkaan kovin hyviä olleet, joten voi olla, etten sorru toista kertaa ostamaan.

Keskimmäisen hyllyn siiderin ostin juhannukseksi, mutta tyydyinkin silloin vain yhteen siideriin, joten toinen jäi odottamaan otollisempaa hetkeä. En ole varma, onko se enää juotavaa, eikä oikeastaan kiinnostakaan. Vihannes-vitamiinijuomaa ostin elo-syyskuussa. Tomaattipuretta löytyi ovesta jopa kolme tuubillista; olen hajamielisyyksissäni ostanut joka käyttökertaa varten uuden. Molemmat puolukkahillopurkit ovat jo viime vuonna parhaat päivänsä nähneitä.

Alin hylly on kiistämättä mielenkiintoisin. Maito on heinäkuulta, energiajuoma kesäkuulta, tuoremehu toukokuulta ja lasipullon appelsiinimehu huhtikuulta. Glögin olen ostanut vuosi sitten itsenäisyyspäivän aikoihin.

Tiskipöytänikin kiiltää puhtauttaan ja suorastaan huutaa kutsumaan ystäviä kylään ihailemaan emäntänsä siisteyttä:

Tässä vielä kaunis ja takuulla aromikas tomaatti. Tahtoisitko salaattiisi?

Hiljaista ja apaattista. En tiedä, johtuuko lääkenostosta vai jostakin muusta, mutta olen todella, todella väsynyt. Suurimman osan eilisestä ja tästä päivästä olen viettänyt sohvannurkassa nyyhkyttämässä. Arkisiin askareisiin on hankalaa tarttua - olen aivan liian syvällä surullisissa ja lapsenomaisissa ajatuksissani. Olen taas kasvanut pieneksi.

Itkuisuus ei sinänsä liene lääkkeen syytä, sillä tabujen luulisi enemmänkin tasoittavan ja turruttavan, onhan niiden tehtävä rauhoittaa aivotoimintaa ja tasata mielialaa. Olen kylläkin ihmetellyt myös lihasnykinää - siitä on tullut kokoaikaista, vaikka sen kai pitäisi lääkenoston myötä lakata. Kenties koko nykinä ei johdukaan epilepsiasta vaan itse lääkkeestä? Seurailen tilannetta ja soittelen poliklinikalle, jos nykinä ei ala viikossa hälvetä.

Eiliset jouluostokset kariutuivat sietämättömään ahdistukseen. Ihmiset vyöryivät päälle, ja jokaisen heistä silmissä oli mielipuolinen, tuomitseva katse. Näin muun muassa erään proffan, jolle minun pitäisi kirjoittaa sähköpostia. Keskityin perustehtäviini eli väistelyyn ja hengenhaukontaan, ja luovutin jo kymmenen minuutin jälkeen. Soitin äidille, jonka olin sopinut tapaavani, ja kerroin ettei kaupungilla pystynyt olemaan. Käytin kotimatkankin itkeskelyyn. Alan olla siinä pisteessä, etten välitä, nähdäänkö minut parkuvana läjänä tienposkessa.

Tämänaamuisessa unessa tuntematon ystävä johdatti minut pitkään autiona olleen talon pihaan. Yllätykseksemme talo ei kuitenkaan ollut enää autio, vaan sen ikkunaan oli ilmestynyt verhot ja ovensuussa seisoi mies hakkaamassa halkoja. Mies huomasi meidät ja lähti kirvestään huitoen peräämme. Ystävä pakeni kiertämällä navettarakennusta toiseen suuntaan, minä toiseen. Olin valinnut väärän reitin, sillä juoksin miltei kulman takaa ilmestyvään kirvesmiehen syliin. Heräsin juuri, kun hän kohotti kirveensä halkaistakseen sillä pääni.

Niinhän siinä kävi, etteivät asiat menneet kuin olisin toivonut. Minussa on jokin iso vika - täytyy olla - joka vetää puoleensa tietynlaisia tapahtumia.

Lähetteeni ja sen mukaan kirjoittamani oireselvitys oli hukattu. Itse asiassa nuori lääkäri ei uskonut sen olleenkaan olemassa - "eivät puheterapeutit mitään lähetteitä kirjoita". Olin kirjoittanut lähetteen ja oirekatsauksen liitteeksi vielä Post it -lapun, jossa mainitsin, etten tahtoisi lääkäriaikaa, ellei lääkäri olisi etukäteen lukenut lähetettä ja sen liitteitä. Nyt kuitenkin olin tilanteessa, jossa lääkäri ei tiennyt minusta ja tilanteestani mitään ja tuntui kaikin puolin epäilevältä. Itketti, ja olisin halunnut painua saman tien ovesta ulos.

Enhän minä mitään olennaisia asioita tilanteestani vastaanottotilanteessa muistanut. Annoin kyllä lääkärille toisen, lyhyemmän kirjallisen selostuksen oireistani - siinä tosin ei ollut mitään kohtaustyypeistäni, kuten aiemmassa, vaan lähinnä kokemistani muistin, tarkkaavaisuuden ja motoriikan ongelmista. Arvoisa tohtori silmäili paperin nopeasti läpi, mutta totesi vain, että tilannetta voidaan jäädä seurailemaan. Eihän sitä olekaan seurailtu kuin vasta viisi vuotta...

No, neurologisessa statuksessa ei kummoisia tullut ilmi, mitä nyt tasapainoni petti kyykistyessäni. Lääkäri määräsi lääkitykseni päiväannoksen nostettavaksi kaksinkertaiseksi, vaikka olisin toivonut pienempää nostoa. Annosta laskettiin aikoinaan, koska nukuin päivät enkä pystynyt käymään koulua. Kieltämättä olin syvästi masentunutkin siihen aikaan. Sanoin nyt lääkärille pelkääväni, että kouluni - viimeinen mahdollisuuteni - kariutuisi lääkenoston vuoksi, mutta lääkäri mutisi vastaukseksi jotakin epämääräistä tyyliin "no, sille ei sitten voi mitään" tai "no, se pitää sitten vain hyväksyä". Aivosähkökäyrään hän ei minua määrännyt, vaikka tilanteeni on olennaisesti huonontunut. Neuropsykologin kartoitukseen sentään saan ajan joskus ensi vuoden puolella ja tälle samaiselle lääkärille soittoajan sen jälkeen. Jälkimmäisen jättäisin mielelläni väliin.

Tein kai tyhmästi, että aloitin lääkenoston jo tänään. Minun pitäisi nimittäin lähteä puolen tunnin kuluttua jouluostoksille, ja nyt olen melkoisessa pöhnässä, vaikka puolitinkin lääkkeen. Lihaksetkin tuntuvat kipeän väsyneiltä; olisi pakottava tarve päästä jatkamaan unia muutamaksi tunniksi. Helvetin perkele, että tähänkin piti suostua. Toinen vaihtoehto tosin olisi ollut vaihtaa kokonaan lääkettä, mikä tietenkin olisi sisältänyt vielä suuremman riskin tilanteen leviämisestä käsiin. Sivuoireet eivät sinänsä pelota, koska olen ennenkin syönyt tästä lääkkeestä suurempaa annosta, mutta lisääntyvä väsymys ärsyttää, etenkin kun tiedän, ettei se tule helpottamaan. On niin paljon asioita, joihin voimien pitäisi riittää! Itku vaanii taas silmien takana. Illalla ennen nukahtamistani ryvinkin tovin itsesäälissä ja vetistelin kuin pahainen kakara. Kukaan ei saatana ymmärrä!

Epäonnistuneesta lääkärikäynnistä huolimatta selviydyin eilisestä työpäivästä kunnialla. Sain taittotyön arviointia vaille valmiiksi, uudistin pari lomaketta ja valmistelin haastattelukysymyksiä. Itse haastattelukin sujui yllättävän hyvin, vaikka jännitin etukäteen niin että vapisin. Ääni ei tärissyt, kynä kulki paperilla eikä haastateltava ollutkaan niin pelottava kuin etukäteen ajattelin. Pahin onkin nyt takana, sillä muut haastateltavat ovat joko opiskelijoita tai muuten vain ennestään tuttuja. Seuraava koitos on edessä maanantaiaamuna. Oikeastaan haastatteleminen tuntui niin kivalta, että voisin tehdä sitä koko ajan. Ehkä tulevaisuudessa teenkin, jos päätän suuntautua viestintään yliopistossa. Tiedejournalistina olisi aika hiton kiinnostavaa työskennellä.

Hoitaja oli herttainen. Ehkä siksi, että vein hänelle suklaata. Olisin oikeastaan halunnut halata häntä. Saatan poistaa edellisen lauseen joskus, koska pelkään hänen löytävän tänne. Puhuimme ainakin aamuisesta lääkärivisiitistä, koulun harrastustoiminnasta sekä lähentelevistä miesopettajista, joita tosin ei nykyisessä koulussani ole. Lukiossa minulla oli nelikymppinen musiikinopettaja, joka pyyteli minua kahville koulutuntien jälkeen, ja ammoinen keilausopettajanikin ryhtyi halailemaan ja ehdottelemaan kahdenkeskisiä tapaamisia lupaavan neutraalin alun jälkeen. Tämän liki kuusikymppisen vanhemman sedän kädenkin löysin usein loppuvaiheessa hiplaamasta reittäni, myöhemmin keilauksen lopetettuani jopa virallisissa kokouksissa, joissa hän onnistui änkeämään viereeni. Toivonpa todella, että minulta olisi löytynyt kanttia pyytää kaikkien kuullen häntä ottamaan kätensä pois jalkovälistäni. Nykyisin ehkä jo pystyisin siihen.

Ystävä kyläili luonani koko illan. Meillä oli tarkoitus käydä kirkkokonsertissa, mutta ystäväni ei jaksanutkaan ja minä tapani mukaan myötäilin häntä. Oikeasti olisin ehkä halunnut mennä konserttiin, vaikka olinkin uuvuksissani.

En ole saanut yliopistolta vastauksia kurssiuteluihini. Epäilen, ettei niitä tulekaan. Kerran sain kieltävän vastauksen viestiini vasta vajaata vuotta myöhemmin.